Suruvuosi

Vuosi sitten sanat eivät riitäneet kertomaan

Lauantaina 7.11.2020 tein ensimmäisen julkaisun Kristallin kirkkaasti feediini kuopukseni menettämisen jälkeen. Muistan miten se pelotti, palata sosiaaliseen mediaan, Instagramiin ja kertoa tapahtuneesta. Tosin ensimmäisessä postauksessa olin melko vaiti, palasin varovasti. Hiukan tunnustellen. Ei minulla oikein ollut sanojakaan.

Heinäkuussa, kun kuulin Danielista, pakokauhun vallassa halusin sulkea kaikki some-kanavat. Mahdollisimman nopeasti, heti. Viimeinen mitä siinä tilassa ja tilanteessa olisin halunut, olisi olleet viestit ja osanotot, kun en vielä ymmärtänyt tilannetta itsekään. Halusin olla perheen parissa, en kaivannut silloin ulkopuolisten osallistumista. Halusin suojautua. En olisi jaksanut kyselyitä, en ainakaan niitä, missä kysytään, mitä on tapahtunut.

Instagramiin valitsin kuvan lomamatkaltamme Egyptistä. Kairossa Daniel kiipeili valtavilla kivikasoilla, kävi luolissa ja nautti valtavasti käynnistämme Gizan pyramidialueella. Hurgadasta linja-automatka oli melkoisen väsyttävä, mutta Kairossa odottaneet historialliset ja huikeat nähtävät siirsivät väsymyksen syrjään. Päivä oli ikimuistoinen. Kuvassa Daniel oli niin vapaan ja onnellisen näköinen. Näillä matkakuvilla oli hyvä aloittaa.

Kuvaan kirjoitin haaleaan valkoiseen sydämeen Pinterestistä löytämän runon, joka kuvasi ja kuvaa yhä niin kauniisti omia tuntemuksiani:

The moment you died,
my heart was torn in two.

One side filled with heartache,
the other died with you.

In life I loved you dearly,
in death I love you still.

In my heart I have a place
that only you can fill
.

Tästä ensimmäisestä postauksesta alkoi suruvalitteluiden virta. Ne jotka vielä eivät tienneet, ymmärsivät nyt poissaoloni syyn. Sain kauniita ja koskettavia viestejä:

”Lämmin osanottoni suureen suruusi. Elämä on kovin epäreilua, mutta ne pienet säteet ja valon välähdykset kantaa eteenpäin askel kerrallaan.”

”Krista, en löydä sanoja, vain ääretön suru ja ahdistus puristaa rinnassa. Paljon voimia sinulle ja perheellesi.”

”Äidin rakkaus ei katoa milloinkaan. Se kulkee aina meidän äitien matkassa, jotka olemme lapsemme menettäneet.”

”Voi ei, ei pysty edes ymmärtämään. Otan osaa suruusi. Hetki kerrallaan vain on mentävä, ja kaikki tunteet on lupa tuntea. Menetyksiä ei voi verrata, mutta itsekin suuren surun kokeneena tiedän, ettei mikään ole enää entisellään. Voimia ja valoa.”

”Otan osaa. Toivotan paljon voimaa sinulle raskaimpiin hetkiin. Hengitys ja askel kerrallaan elämän suurimmastakin menetyksestä pääsee eteenpäin, vaikka alun pysähdyksessä on vaikea nähdä eteenpäin. Lapsen menettämiseen liittyvän surun kanssa olen kulkenut 11 vuotta. Suru tulee aaltoina, aallot ajan myötä loivenevat. Jokaisella on oma surupolkunsa ja toivottavasti saat kulkea sen turvassa.”

”Osanottoni. En ymmärrä, miten jotain näin kauheaa voi tapahtua.

”Niin väärin. Suuret halaukset ja voimia.”

”Kyyneleet nousee täällä silmiin, sanat ei riitä. Olen niin pahoillani. Valtavan suuri osanotto.

”Paljon voimia loppuelämän surutyöhön surusiskoni.”

”Otan osaa suruusi. Menetyksen ja surun äärellä ei ole sanoja. Lähetän polullesi paljon rakkautta, läheisiä huolehtimaan ja voimaa mennä läpi tunteiden. Me vertaiset olemme täällä kanssasi.”

”Otan osaa. Menetin siskoni 19 vuoden iässä. En voi tietää surua mitä tunnet, mutta tiedän miten syvältä riipaisee menettää rakas. Paljon voimia sinulle ja perheellesi.”

Viesteissä luki: Ei ole sanoja, uskomatonta, halauksia ja voimaa. Sydäntäsärkevää, niin surullista ja väärin. Sain lukemattomia osanottotoivotuksia, joista välittyi lämpö ja välittäminen. Näistä ja tulevista viesteistä muodostui minulle uskomaton lohtu ja tuki. Tuki tuli yllättävältä taholta, sosiaalisesta mediasta, tutuilta ja tuntemattomilta. Vertaistukea, lämpöä ja tieto, etten ole surussani yksin. Ja niin paljon, paljon punaisia sydämiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.