Suruvuosi

Vieraskirja Danielin haudalla

Vieraskirja haudalla ei varmasti ole ihan tavallinen asia, mutta nyt sellainen on Danielin viimeisellä leposijalla.

Kun istun haudalla kirjoitan puhelimen muistikirjaan runoja, tallennan tuntoja, muistelen lastani ja yhteisiä hetkiämme, suren suruani, itken kaipuutani. Joka kerta siinä istuessani tuli tunne, että voisinpa sanoa jotain haudalla vieraileville ja Danielia kaipaaville. Jotain pientä. Lohduttavaa tai muistoja. Tai sitten jotain konkreettista, kuten vaikka sen, että vihdoin hautakivi on tilattu: ”Ei, en ole unohtanut, kuinka voisinkaan, mutta muutaman mutkan ja kumpareen jälkeen, nyt se on tulossa ja pystyssä ennen lumia”.

En tiedä uskaltaako tai tahtooko kukaan kirjoittaa kirjaan. Ei ole pakko. Minä kirjoitan. Ja kävijä saa halutessaan lukea.

Kirjoitan vaikka lapselleni näin:

Katso kujeitamme kiikareilla ja vieraile välillä.
Laskeudu luoksemme,
kävele rinnalla.

Piipahda päivissämme viipyilevinä muistoina.

Ole kirjansivuja kääntävä tuuli,
pihalla aikaileva peura.

Ole kirkkaimpana tuikkiva tähti ja keltaisena loistava täysikuu.”

Tai kirjoitan vain kiitokset käyneelle…

Vieraskirja, muistikirja, päiväkirja… sivuja, joissa tilaa viesteille toisille haudalla käyville. Tilaa viesteille taivaaseen, minun Danielille. Lapselleni, jonka poismeno jätti jälkeensä valtavan tyhjiön, pakahduttavan rakkauden ja ikuiseen kaipauksen vireen💔.

P.S. Eilen sain tietää, että kirjaan on jo ensimmäisen viestini jälkeen tullut uusi. Nyt minulla on jo kova kiire päästä käymään taas Danielin luona, lukea tervehdys ja kirjoittaa lisää. Ja olla lähellä, lähellä, lähellä lastani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *