Istun kolmijalkajakkaralla Danielin muistokiven edessä. Kurkotan kohti pientä peltilaatikkoa kiven vieressä, avaan kannen ja kaivan sen suojasta muistokirjan. Yllätyn suuresti. Kirjan kansien välistä löytyy käsinkirjoitettu kirje, joka alkaa: ”Moikka Daniel”.

Sydän jättää tahdin välistä kuin vain ottaakseen vauhtia ja sykkiäkseen sitten voimallisesti tahkoen rintalastaani vasten.

”Et varmaa enää muista mua” … ja silmäninsumenevat kyyneleistä, enkä pysty enää jatkamaan.

Kirje Danielin haudalta suisti sunnuntain radaltaan.

Se heitti menneeseen niin todentuntuisesti, että vielä pitkään uurnalehdossa vierailtuani elin mielessäni Danielin yläasteikää.

Ikävä huljahti lävitseni ennen kokemattomalla tavalla. Tarinat kirjeessä herättivä Danielin taas hetkeksi eloon enkelin kosketuksen lailla.

Se enkeli oli tällä kertaa Aino, Danielin luokkatoveri yläasteelta. Haikealta tuntui, että yhteisesti koettu hauska ilta jäi nuorilta ainoaksi. Ja vaikka Aino kirjeessä mietti, josko Daniel enää häntä muistaisi, olen varma, että aivan varmasti muistaa!

Olen myös varma, että Aino kosketti poikaani ihan samalla tavalla kuin kosketti nyt tällä kirjeellään minua.

Näiden elävien enkeleiden ei aina ole tarkoituskaan pysyä arjessamme pidempää. Ne ovat siipien hempeitä kosketuksia, jotka tuovat hetken kohtaamisesta ja polkujen risteämisistä merkityksellisen muiston elämän juovaamme.

Kiitos, Aino. Kiitos kosketuksesta. Sinä jo tiedätkin miten paljon kirjeesi minulle merkitsi. Miten vaivannäkösi ja kertomasi tarina kosketti minua. Kiitos! Ja kaikkea hyvää… kaikkea hyvää!