’Mitä ihmettä oikein tapahtui’ kysytään minulta usein. Siis Danielista ja hänen kuolemastansa. En ole tahallani pitänyt asiaa salassa, en ole vain osannut, enkä ole pystynyt tapahtunutta vielä sanoittamaan. Koska en pysty vielä kuopukseni elämän päättymisestä puhumaan ja kirjoittaminen on minulle helpompaa, naputtelin tarinan tietokoneelleni. Kirjoitin blogin www.kristallin.fi -sivuillani julkaistavaksi. Luulin, että kirjoittaminen olisi vaikeinta. Nyt totean, että ehkäpä julkaiseminen onkin vaikeampaa.
Olen avoin ihminen, en halua pitää salaisuuksia, mutta kipeiden asioiden edessä olen voimaton, en osaa päättää, en tiedä miten toimia. En tiedä miten toimia, kun en vielä ymmärrä edes miten näin on voinut käydä. En vain voi tapahtunutta käsittää. Että elämä päättyy 21 vuoden iässä. Tällaista tapahtuu lehdissä, tapahtuu tutun tutun tutun tutuille, muttei minulle, ei minun lapselleni, ei meille.
Kirjoitus on ollut valmiina jo kaksi viikkoa. Se on ollut valmiina, enkä ole siihen sen jälkeen kajonnut. En halua kirjoitusta uudelleen lukea. Saati sitten julkaista. Some-sunnuntait ovat Danielin, mutta niin ne sunnuntait täyttyvät jostain muusta. Danielista, mutta muusta kuin heinäkuisessa, peruuttamattomasta hetkestä. Kaiken lopusta. Mieluummin kerron Danielin elämästä, en kuolemasta. Tai minun surusta ja epätoivosta. Viime viikolla halusin juhlia ystävänpäivänä syntyneen kuopukseni Danielin syntymää ja elämää, en muistella kuolemaa, joten kirjoitus jäi julkaisematta. Löysin hyvän syyn himmailla. Ajattelin, että sitten seuraavana viikonloppuna. Ehkä.
Niin piti, mutten vain uskalla. En tiedä tarkalleen miksi, mutta tapahtuneen toteaminen tuntuu jollain tavalla valtavan pelottavalta, peruuttamattomalta, kummalliselta, tuskalliselta, kipeältä, kauhistuttavalta. Julkisuus ja some tuntuvat armottomilta. Ja liian arvaamattomilta. Vaikka luotankin teihin. Luotan sinuun <3.
Minä päätin – tätä kirjoittaessani – lauantaina klo 21.51, että aika on ensi sunnuntaina. Oli mikä oli. Tallensin kirjoituksen jo blogialustalleni ja laitoin julkaisuun klo 9.05. Etten perääntyisi. Etten löytäisi taas pupuja pöksystäni. En aio sitä peruuttaa, vaikka ajattelenkin ajoittain, että ehkä pitäisi. Tulkoot mitä tulee. En paukuttelee henkseleitä ja sano, että olisin valmis. En ole läheskään valmis. Ennemminkin kaikkea muuta. Mutta epäilen myös, että olenko koskaan valmis. Toivon varovaisesti, että jos tarinan julkaisu jollain tavalla kuuluisi surutyöhöni ja sitä kautta työntäisi minua eteenpäin. Antaisi omanlaisen rauhan. Sillä tavalla, kun kaikki on pöydällä, ei enää ole mitään salattavaa. Ei ole ylimääräistä painolastia. Voisiko ehkä taakka keventyä? En tiedä. Toivottavasti.
Vaiko käykö niin, että jäänkin yksin?
Tunnen olevani myös sinulle velkaa. Olet ollut mukana surumatkassani. Olet tukenut, lähettänyt kauniita viestejä, kannustanut kauniilla ja lohduttavilla sanoilla. Lähettänyt punaisia sydämiä. Olen saanut sinulta voimaa silloin kun olen ollut maassa ja tuskastani polvillani. Miksi epäilisin, ettet jaksaisi kulkea vierelläni jatkossakin?
Siispä ensi sunnuntaina. Ensi sunnuntaina avaan syvimmän haavani ja kerron teille ’mitä ihmeessä tapahtui’.
