Suruvuosi

Puu kaatuu, mutta ikävä Danielia ei taitu

Ikkunasta ulos tänään katsoessani, on metsään laskeutunut tämän blogin otsikkokuvan verran lunta. Se muistutti ajasta, jolloin meillä oli tontti ja unelma mökistä. Ja Sinut. Ajasta, jolloin minulla oli kuopukseni, Daniel.

Kuvasi muistuttaa minua ihailtavasta sinnikkyydestäsi. Muistan, miten puita kaatui myrskytuulen lailla. Isompiakin kuin kuvassa. Ja mitä paksumpi varsi, sitä voittamattomampi olit.

Puun kaato oli Sinulle mieluista puuhaa. Terävän kotimaisen laatukirveen käsittely jännitti minua, mutta et antanut syytä suurempaan huoleen.

Muistan jäätävän tarkkaan missä kohtaa tonttia annoit Fiskarsin viuhua. Yhtenä rakkaimpana muistona on kuvan puuta moninkertaisesti paksumpi runko, jonka Esa moottorisahalla ihan tyvestä sahaamalla muistoksi meille aikanaan otti. Siitä pystyi laskemaan jokaisen tekemäsi uutteran iskun. Vähällä et päässyt, mutta varmasti saavutus oli sitten sitäkin riemukkaampi.

Tarkkailen kuvaa suurennuslasin lailla. Huomaan kädessäsi olevat nahkahanskat ja tunnistan, etteivät ne olleet omasi. Selvästi liian suuret, isäpuolelta lainatut. Samoin kuin kasvojesi ja silmiesi suojaksi annettu metsurin – vai hitsaajan – pleksi. Puuntikku silmässä tai kirveen lipeämä oli silloin huolista suurin. Nyt tiedän pahempaakin olevan. Paljon pahempaa. Jotain peruuttamatonta. Haava, joka ei hoidolla parane. Pahempaa on se, ettei kuvan poikaa enää ole. On kirves, on kasvosuojain – ja metsää, jossa olisi vielä paljon puita kaadettavaksesi. Mutta sinä puutut. Ja sen takia, kaikki.

Ja sitten kirjoitan Sinulle:

Rakastan sinua Daniel.
Rakastan jokaisella itketyllä kyyneleellä,
ja jokaisella itkemättömällä pisaralla. Rakastan sinua jokaisella ryhtiäni kumaraan painaneella nyyhkytyksellä,

ja kaikki voimat vieneillä kiivailla ja kipeillä itkumyrskyillä.

Miten aina vain
ainoana toiveenani on,
että saisin ajan aikaisempaan
ja sinut, minun ainoani, syliini.


@kristallinkirkkaasti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.