Tasavallan presidentin ilmoitus Lennu-koiran kuolemasta, nosti kohdallani esiin tunnemyrskyn, jollaista en olisi halunnut kohdata. Mieleni pienuudessa mieleni pahoitin. Tunteiden pato aukesi ja suruni avohaavan ympärille jo muodostunut kevyt hyytymä repesi taas vereslihalle. Tunsin sivuun työntämäni tunnekirjon uudelleen paljaaltaan ja suojaamatta.

Facebookissa osui silmiini Sauli Niinistön kaksi tuntia aiemmin julkaisema viesti, jossa hän kertoi heidän lemmikkinsä bostoninterrieri Lennun siirtyneen ajasta toiseen ja että ”suru on pohjaton”. Viesti oli kaunis ja koskettava, mutta surun kuvaaminen pohjattomaksi särähti sielussani voimakkaasti. Minun silmiini se oli ylilyönti, tarpeeton ylisana, jolla haluttiin – ymmärrän hyvin – kauniisti ja varmasti kenenkään mieltä pahoittamatta kertoa, kuinka rakas ja tärkeä ilon tuoja tuo perheen lemmikki oli.

Typeryyttäni selailin vielä osanotoista 10 ensimmäistä, kunnes tajusin, että nyt pois tältä Facebook-tililtä ja julkaisusta. Ihmisten hyvää tarkoittavat osanotot pohjattoman surun kohdattua, tuntuivat lapsensa menettäneelle saippuaoopperan hidastetuilta kohtauksilta.

Ei minulle lemmikin menettämisen äkillisen kohtaamisen suru ole vieras. Niin rakkaan Uuno-koiramme menetettyäni viime keväänä, suru OLI suuri. Tietenkin ja ilman muuta! Minusta vieläkin usein tuntuu siltä, että voi kunpa Uuno olisi tuossa jaloissa häärimässä ja innoissaan hännätöntä takamustaan heiluttamassa. Meidän perheemme iltatähti, ranskanbulldoggi Uuno oli valtavan suloinen ja hyvän tahtoinen. Se toi rakastettavuudessaan meidän arkeemme niin paljon iloa ja onnen tunteita, että ennen tätä kokemusta ja koiraa, en olisi uskonut sellaisen olevan edes mahdollista. Siispä olen kovasti ja aidosti pahoillani pitkän ja hyvän elämän eläneen Lennu-koiran poismenosta.

Mutta samalla kun pahoittelen presidenttiperheen surua, en usko sen olevan pohjaton, enkä ikävän ikuinen. Yllättävän lyhyessäkin ajassa lemmikistä tulee kaunis muisto, jonka maneereita ja läsnäoloa aluksi haikeana muistellaan, mutta jo pian kertomusten sävy on ilolla ja lämmöllä sävytetty. Kohtalontoveri, lapsensa menettänyt hänkin, kirjoitti minulle vastaviestissään, että ymmärtää tunteeni. Lemmikin suru kestää muutaman viikon, ehkä kuukauden, puoli vuotta, mutta jossakin vaiheessa, ja pikemmin kuin arvataankaan, otetaan ehkä uusi koira ja elämä jatkuu entisellään. Lapsensa menettäneiden suru kestää loppuelämän eikä elämä ikinä palaa entiselleen. SE ON pohjatonta.

Meillä on erikokoisia ja näköisiä suruja, sellaista elämä on. Surun suuruutta on ihan turha vertailla. Siinä hetkessä oma suru voi tosiaan tuntua pohjattomalta. Mutta minulle ja monelle muulle lapsensa tai läheiselle menettäneelle se tosiaan on pohjaton. Eikä sille ole loppua. Surun tunne muuttaa muotoaan, mutta se kulkee aina mukanaan. Ikuisesti. Lapsensa menettämisen trauman kokeneen tulevaisuus sumenee, maailma menettää värinsä ja tarkoituksensa. Elämän ilo katoaa ja sen uudelleen löytämiseen täytyy tehdä valtavasti töitä, joskus ihan päivittäin ja taas uudelleen, kun tunteet menevät aaltojen lailla. Muisti heikkenee, mieli uupuu. Alkuun aamulla pitää pakottaa itsensä sängystä ylös, myöhemmin vain silloin tällöin. Ja tässä pohjattoman surun oireluettelosta vain osa.

Saatte surra! Lemmikkiä ja pienempiäkin juttuja. Ja niin teidän pitääkin. Ottakaa osaa perheen menetykseen, sillä kyllä, se on iso aukko, jonka rakastetun lemmikin poismeno hetkeksi jälkeensä jättää. Osallistuminen toisen suruun tuo aitoa lohtua surijalle, viestittää välittämisestä ja empatiasta ja sitä kautta luo valtavasti hyvää ja kaunista maailmaan.

Minuakin harmittaa, että hymyllään Suomen kansan sydämet sulattanut valloittava Lennu-koira on nyt poissa.

Aiempia kirjoituksia muun muassa ensimmäinen syntymäpäivä, jolloin et enää vanhene, amputoitu sydän ja antakaa lapseni takaisin.