Arkea ja juhlaa, Suruvuosi

Piknik hautausmaalla

Minä ja moni muu haavoittunut äiti odotti äitienpäivää pelolla tai vähintäänkin sekavin tuntein. Kun koordinaatit päivälle eivät mene traditionaalisesti edellisten vuosien tapaan tai on syystä tai toisesta joutunut luopumaan unelmasta idyllisen äitienpäivän vietosta, voi kalenterissa häämöttävä juhlapäivä sekoittaa pasmat.

Jotten ihan surusta sekoaisi aloitin suunnittelemaan viikonloppua jo paljon aiemmin. Alkuun pyöri mielessä piiloutuminen peiton alle ja olla nousematta ja kurkistamatta ulkomaailmaan, edes puhelimen kautta, koko viikonloppuna. Saisi itkeä ja huutaa ääneen lapsensa menetystään ajattelematta ketään tai mitään muuta. Mutta kun sängyn pyörteet ovat jo tulleet tutuksi ihan muidenkin päivien osalta, eikä piiloutuminen tunnu auttavan, oli mietittävä vaihtoehtoa.

Se oli varmaa, etten halunnut perinteiselle äitienpäivälounaalle. En halunnut juhlapöydän ympärille ja pitkän kaavan mukaan syömään, kun en ollut varma saisinko mitään alas ja tulisiko ulos vain itkua. Siinä äitini kauniisti katetun pöydän ympärillä pelkäsin Danielin poissaolon vain tuntuvan konkreettisemmalta ja sillä tavalla kivuliaammalta ja jotenkin irvokkaaltakin, sillä mitä me nyt juhlisimme, kun yksi, niin tärkeä ja valtavan rakas on pöydästä poissa, ikuisesti.

Siinä omaan suruuni velloutuneena ymmärsin kuitenkin, että on se äiti minullakin. Näinkö jättäisin häntä kiittämättä ja muistamatta, katsoisin vain omaan napaani ja vetäytyisin olotilani vuoksi kaikista velvollisuuksista? Miten muistaisin omaa äitiäni -ajatus nosti mietteissäni päätään?

Thank you, Mom. For everything <3

Siitä se sitten lähti, minun äitienpäiväpiknikin suunnittelu. Sillä missä minä mieluummin olisin äitienpäivänä kuin sen luona, joka minua ihmisenä ja äitinä eniten kasvatti, niin eläessään ja voi, varsinkin kuoltuaan. Ja samalla kiittäisin sitä minulle tärkeintä ja parasta äitiäni.

Ryhdyin pallottelemaan erilaisia vaihtoehtoja. Voisiko hautausmaa olla kuin puisto? Paikka, jossa voisi viipyillä pidempäänkin kuin lyhyen muistelon verran. Viettää aikaa elämänsä tärkeimpien, mutta menetettyjen rakkaiden parissa. Minä oman poikani kanssa.

Tunne siitä, että haluan istua uurnalehdossa, viettää aikaa haudalla kuin meksikolaiset konsanaan kuolleiden päivänä, vain kasvoi. Jollain tavalla meksikolaisten Dia de Muertes -päivän vietto on kiehtonut jo aiemminkin. Se vauhdikas karnevaaliviikonloppu, jolloin suvut tapaavat haudalla, syövät, juovat ja muistelevat pois lähteneitä ja viettävät iltaa, joskus koko yön, kiinnosti. Olisiko siitä jotain opittavaa? Esteeksemme Suomessa on ehkä tullut sää, sillä kuka sitä pakkasessa pystyy pitkiä aikoja istuskelemaan haudan laidalla tai jäyhä kulttuurimme, jossa suru on pelkkää mustaa ja kirkossakin veisataan ilottomia virsiä. Meidän vainajien muistopäivän traditiot kynttilän sytyttämisestä haudalla kalpenevat sille, että mm. meksikolaiset kerääntyvät sukuineen läheistensä haudalle syömään, juomaan ja muistelemaan. Minuun resonoi niin kauniisti se eloisuus. Suru saa olla – ja on läsnä – mutta se, että Daniel mahdollisimman monella tavalla tulisi osaksi tätä minun elämääni kuoltuaankin, olisi kaunista. En haluaisi, että suru ja muistamiset olisivat aina se erillään oleva juttu tai tekeminen.

Oletko sinä kuullut kuolleiden päivästä? Paula Gaston kertoo mielenkiintoisesti Del dia de Muertos -päivän hengestä blogissaan. ”Kuolleiden päivä on monipäiväinen juhla, jolloin perinteisesti marraskuun 1. päivä on omistettu kuolleille lapsille, eli pienille enkeleille (angelitos), ja marraskuun 2. päivä aikuisille. Uskomuksen mukaan näinä päivinä, kuolleiden henget vierailevat perheidensä luona. Vierailua varten koristellaan hautoja sekä rakennetaan alttareita. Paikalle tuodaan tarjottavaa (ofrendas), kuolleen henkilön lempiruokia, perinneruokia, hedelmiä, samettikukkia ja kynttilöitä. Alttareilla on kuolleiden kuvia sekä muistoesineitä. Lisäksi alttarille yleensä tuodaan kaksi hyvin perinteistä asiaa; Kuolleiden päivän leipä (pan de muerto), ja calaveras eli sokerista tehtyjä pääkalloja. Juhlan jälkeen ruoat syödään, mutta monen mielestä niistä on kadonnut maku ja ravintoaineet, sillä vainajat ovat niistä jo syöneet.”

Minä rapsutan meksikolaistradition pintaa ja teen Dia de Muertosista suomalaisen tai ainakin oman versioni. En vie ruokaa ja eväitä Danielille, mutta eväitä syödessämme hän on meidän mukanamme sydämissämme. En koristele hautaa muistoesinein tai valokuvin, mutta vien sinne valoiset ruusut ja huolehdin, että vaikka päivä on kirkkaimmillaan kynttilät ovat sytytettyinä ja palavat ainakin sen hetken, kun olen siellä.

Mukaani ensimmäiseen Día de Muertos + äitienpäivä -viettoon halusin oman äitini. Tähän pilottihankkeeseen äitini oli täydellinen koekaniini, sillä siinä olen äitiini tullut, että olemme rohkeita ja elämyksiä janoavia sekä sillä tavalla pelottomia, ettei meitä jaksa mietityttää mitä muut ajattelevat. Me hullutellaan ja hassutellaan ja tehdään juttuja juuri siinä määrin mitä me itse haluamme, mikä tuntuu hyvältä, tietenkin kuitenkin niin, ettemme ketään loukkaa. Mutta muuten äitini opettama ja mieleen iskostama mantrani onkin: ”It’s none of my business what others think of me.” Myöhemmin ajatus sai vielä vahvistusta, kun joku, jonka nimeä en nyt muista, tokaisi pilke silmäkulmassa painottaakseen, kuinka turhaa on käyttää energiaa sen miettimiseen, että kehtaako ja mitä muut nyt sitten ajattelevat, sillä usein se on niin, ettei kukaan jaksa sinun kaikkia tekemisiäsi ajatella. Ihmiset ajattelevat niin usein ihan itseään.

Kutsuin siis äitini lauantaiksi kello yhdeksi äitienpäivän aaton viettoon Danielin haudalle Hämeenkylän uurnalehtoon, ja hän vastasi heti myöntävästi. Kysyi pitääkö jotenkin valmistautua, ehkäpä arvaten, että jotain olin miettinyt, sillä käyntimme Danielin haudalla ovat olleet eriaikaisia hautajaisten jälkeen. ”Ei, mitenkään ei tarvitse valmistautua. Tavataan haudalla.”, vastasin, vähän itsekin jännittäen mitä tästä mahtaa tulla.

Tein valmisteluja jo paljon ennen h-hetkeä. Äidilleni ostin kassillisen pieniä lahjoja, osoittaakseni sitä suurta kiitollisuutta kaikesta, ei vähiten hänen tuestaan ja läsnäolostaan tänä suruvuotena, mutta myös hänen tarjoamaansa turvallista ja hyvää lapsuutta, josta on jäänyt vain hyviä muistoja (ja ajoittainen kaipuu Iittalaan). Kirjoitin äidille kiitoskortin, en muista olenko sellaista pitkään aikaan hänelle kirjoittanut. Nyt kirjoitin, niin kovan opetuksen olen saanut, että hetki on tässä ja nyt, ja huominen vai mahdollisuus ilman mitään varmuutta.

Samalla shoppausreissulla hain Clas Ohlsonilta kaksi retkijakkaraa. Olihan niitä meillä ennestäänkin, mutta kaikki ne olivat mökillä ja ajattelin, että kyllähän näihin voi satsata, sillä jos päivä onnistuu ja tuntuu hyvältä, tämä ei jää viimeiseksi kerraksi. Retkituolit kulkevat hyvin uurnalehtoon kulkiessani vaikka säilytyspussissa olkapäälläni keikkuen.

Perjantai-illan vietin keittiössä valmistaen minivoileipäkakkuja Maalahden Limpusta ja kaivaen kaapin perältä kahvia varten termosmukit. Kaikki oli valmiina eteisessä, odottamassa lauantaista tapaamista. Järjestelyjen tekeminen ja suunnitelmien laatiminen oli sekin jonkinlaista terapiaa ja toi hyvää mieltä. Siinä puuhatessa pysyy paremmin koossa, kun sohvan mutkassa märehtien.

Kun päivä sarasti, se lupaili hyvää. Aurinko paistoi, joten sää oli mitä parhain hautausmaapiknikille. Lähdin uurnalehtoon ajoissa, sillä halusin laittaa kaikki valmiiksi juuri niin kuin olin ajatellut ja vielä ehtiä hetken istua siinä Danielin hautakummun edessä ja rauhoittua. Kellon lyödessä 13.00, retkituolit oli asetettu haudan molemmille puolille ja eväät, äitienpäiväruusut ja lahjakassi tulien väliin. Ja kun äiti tuli, tuli myös itku.

Äitienpäivän aaton vietto Danielin haudalla ylitti kaikki odotukset. Día de Muertos päivää mukaillen istuimme haudan vieressä Daniel mielissämme mukana. Joimme kahvia, söimme minivoileipäkakkuja ja mansikoita, muistelimme, surimme, ikävöimme, nauroimme ja itkimme. Laaja tunnekirjo meni lävitseni ja teki päivästä sitäkin paremman, sillä se oli kuin elämä itse, hyviä hetkiä täynnä sen rinnalla, että valtavia menetyksiäkin on eteemme annettu.

Äiti lähti haudalta mukanaan ruusut, onnittelukortti ja kassillinen pieniä lahjoja, sillä lahjoja ei vielä saanut avata. Olin eväsleipiemme lisäksi, tehnyt äidille yhteen muovirasiaan muutaman extra minivoileipäkakun ja mansikoita, toivoen, että ne hän nauttisi sitten seuraavana aamuna, virallisena äitienpäivänä.

Parasta päivässä oli se, että olin juuri siellä missä juuri sillä hetkellä halusin olla. Olin lapseni luona oman äitini kanssa. Kaksi äitiä lapsensa ja lapsenlapsensa haudalla. Olin kiitollisena äitiydestä, mutta myös suojaamattomana kohtaloni edessä. Kiitollisuutta tunsin jokaisesta yhdessä eletystä hetkestä. Kaikista niistä 21 vuodesta. Vaikka se ei tunnu millään riittäneen, se oli kuitenkin jotain. 21 vuotta, 5 kuukautta ja kaksi päivää. Jokainen hetki arvokas. Arvokkaampi, kuin silloin tajusinkaan.

Päivä oli lapseni, Danielin, sillä hän on minua eniten äitinä kasvattanut. Päivä oli myös äitini, sillä hän on minulle äideistä parhain. Ja minun, lastaan ikävöivän äidin ja tyttären.

P.S. Lauantaisen äitienpäivävieton jälkeen, sunnuntaistakin tuli hyvä. Olin haaveillut äitienpäivälounaasta esikoiseni kanssa, vaikka olenkin nyt Turussa ravannut joka viikonloppu. Toiveeni toteutui, Benjamin hyväksyi kutsun ja ravintola Göranista löytyi meille pöytä. Sunnuntainen äitienpäivä vietettiin siis Ravintola Göranin herkullisen äitienpäiväjuhlapöydän ääressä Aurajoen rannalla ja sen jälkeen lähdimme kauppareissulle Ikeaan. Pojallani oli tarve uuteen hyllyyn ja yöpöytään ja minulle tämä oli sitä parasta ja arvokkaita aikaa lapseni kyljessä.

2 thoughts on “Piknik hautausmaalla

  1. Hei Krista,
    Kyynel silmäkulmassa luin kirjoituksesi. Osaat kirjoittaa kauniisti ja herkästi suuresta surustasi, äitiydestä ja äidin ja lapsen yhteydestä. Día de Muertos on hieno perinne Meksikossa. Valitettavasti meillä hautausmaat ovat hiljaisia, tosin kauniita, ja päällimmäisenä kuvana tulee mieleen vanhus hoitamassa läheistensä hautoja. Ei meillä olla totuttu suremaan ”iloisesti”. Nykynuoret eivät taida käydä haudoilla kuin ehkä jouluna. Sen ymmärtääkin, koska hautausmaa saattaa tuntua ahdistavalta paikalta. Me kun emme myöskään osaa kovin hyvin käsitellä surua läheistemme kanssa. Jokainen kipuilee ja suree yksin. Sukulaiset etääntyvät toisistaan, asuvat eri paikkakunnilla, enää ei käydä spontaanisti kenenkään luona kylässä. Hyvä kuitenkin, että edes Whatsapp ja Facebook yhdistävät. Olen suuresta sisarusjoukosta, ja kaikki asumme eri puolilla Suomea. Meillä on tapana nykyisin, kun äiti ei enää ole elossa, kokoontua kerran kesässä viettämään sisarusviikonloppua kotipaikkakunnalla. Sitä taas odotan! Perinteeseen kuuluu käynti vanhempiemme ja isovanhempiemme (joita emme ole koskaan tavanneet) haudoilla. Siinä samalla tulee muisteltua sukutarinoita, myös niitä, joita äiti aikanaan kertoi.
    Toivotan sinulle Krista ihanaa kesää, olet iloinen ja energinen nainen, joka selviää valoisalla mielellä vaikeuksista!
    Ystäväsi
    marja-liisa

    1. Marja-Liisa, sydämellinen kiitos viestistäsi. Sinä osaat kirjoittaa itsekin niin koskettavasti, että täällä herkistyin minäkin. Kuvaamasi hautausmaa perinteemme, on juuri sellainen miten minäkin sen koen. Mutta ymmärrän myös, itsekin aiemmin kaukaa hautausmaat kiertäneenä. Mutta niin se elämä vain meitä opettaa, usein tahtomattamme, ja nyt minä viihdyn hautausmaalla hyvin. Toki mieluummin olisin viihtymättä, jos vain saisin valita ja lapseni takaisin.

      Tuo sisaruusviikonloppu on hieno traditio, pitäkää siitä kiinni. Monet tapaamiset pitääkin osata kalenteroida ja luoda toistuvaksi tavaksi, muuten huomaan, että vuosia vierii, eikä mitään ole tapahtunut. Vaikka minä nyt surussani ravistelenkin traditioita kovasti, aion pitää niistä parhaat ja luoda uusia, sillä traditiot ja tavat luovat ja tuovat kauniita hetkiä hyvän arjen rinnalle.

      Marja-Liisa, lämmin kiitos viestistäsi. Oli ilo kuulla sinusta pitkästä aikaa. Sinä olet niin lempeä, hyvä ja kaunis ihminen. Viestisi lämmitti ja lohdutti. Kaunista ja KUKKIVAA kesää, Marja-Liisa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *