Suruvuosi

Piknik Hämeenkylän uurnalehdossa Danielin muistopäivänä 16.7.

”Astele portista luokseni, poikani. Ota kädestäni kiinni, halaa ja kuivaa kyyneleeni. Sano, että se oli vain pahaa unta.”

Näin kirjoitin eilen Hämeenkylän uurnalehdossa Danielin haudalla olevaan muistikirjaan. Lähetin ponnekkaan toiveen universumille, sillä onhan niitä uskomattomia ja mahdottomia ihmeitä tapahtunut ennenkin, eikö?!

Ihmettä en saanut, mutta tuntuu kuin pyyntöni olisi kuitenkin kuultu ja Daniel, joka itse ei päässyt paikalle, olisi lähettänyt luokseni sijastaan parhaan ystävänsä. Siinä istuessani haudan edessä upouudella Tattis-istuimellani, portista uurnalehdon portista aseteli sisään hautajaisista tuttu komea nuorimies, kynttilä kädessään ja Kinder Bueno maitosuklaapatukka toisessa. Jälkimmäistä ihmettelin ja taisin sanoakin tulijalle, että laittaa suklaan taskuun myöhempää varten, minulla on hyvät ja riittävät piknikeväät meille molemmille.

Muttei suklaapatukka ollutkaan syömättömän aamiaisen korvike, vaan Danielin ystävän Erikin perheen perinne. Vieraillessaan läheistensä haudoilla, he vievät aina jotain makeaa mukanaan. Osa herkusta jätetään haudalle ja toinen osa jaetaan kävijöiden kesken. Niinpä siis kynttilän sytytyksen jälkeen saman kääreen Kinder-patukasta laitettiin toinen Danielille, kiven päälle, ja toisen jaoimme Erikin kanssa hiljaisuudessa tasan. Meidän siinä syödessä suklaapalasta, tuntui kuin Daniel olisi ollut läsnä.

Erikin saapuminen Hämeenkylän uurnalehtoon Danielin muistopäivänä oli minulle valtavan suuri ilo ja onni. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että Erik oli kokenut tärkeäksi tulla ystävänsä haudalla käymään tänä erityisenä päivänä. Iso ilo oli myös se, että hän oli varannut vierailuun aikaakin, eikä kiireen tuntua tullut, vaikka jossain vaiheessa huomasinkin meidän jo istuneen 1,5 tuntia Danielin hautakiven edessä. Merkittävästi enemmän kuin haudalla vierailuun yleensä käytetään.

Aika meni kuin enkelin siivillä. Erik kuvaili ystäväänsä ja kertoi, kuinka Danielin kanssa ei ollut koskaan tylsää. Meno oli vauhdikasta ja aina piti olla liikettä. Erikillä oli ihania tarinoita energisestä Danielista ja hän kuvasi juuri sitä poikaa, jonka minäkin tunsin, vauhdikasta, idearikasta, valmiisiin muotteihin mahtumatonta ja sääntöjen rajoja koettelevaa. ”Ikinä ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtui. Aina se keksi jotain. Daniel oli joukosta erottuva”, kuvaili Erik ystäväänsä.

Vaikka sadetta oli luvattu, meidän muistohetken ajan Daniel pidätteli pilvien vesihanoja Länsi-Vantaan kohdalla kiinni. Me ehdimme siis jutella Erikin kanssa paljon ja herkutella tekemilläni piknik-eväillä: minivoileipäkakuilla, mustikoilla ja suklaahippumuffinseilla sekä nauttia Pauligin Frezza-kahvit. Lisäksi kirjoitimme Danielin haudalla Fazermint-peltipurkissa olevaan muistokirjaan tervehdykset, minä pojalleni ja Erik ystävälleen.

Hetki oli arvokas, ja olen valtavan kiitollinen, että Erik tuli ja ettei Erikillä hänellä ollut minnekään kiire. Yleensähän haudalla käydään vain kääntymässä, sytyttämässä kynttilä ja ehkä laskemassa kukat. Sekin olisi ollut oikein hyvä, mutta yllätyksekseni Erikillä tuntui olevan aikaa ja ihanasti tarinoitakin kerrottavaksi. Hän on hyvä ystävä, hienoa seuraa ja upea nuorimies ja hän teki päivästäni hyvällä tavalla yhtä muistoa rikkaamman ja kevensi suruani yhdessä kannateltavaksi.

Tähän aamuun oli vaikea nousta. En oikein pääsyt ylös sängystä, vaikka halusin. Käänsin kylkeä ja vedin peittoa korville. Vasta lähellä lähtöä uurnalehtoon, pakotin vaatteet päälleni, kaunistauduin Danielin kunniaksi ja sulloin eilen valmiiksi tekemäni eväät kylmäkassiin.

16.7. tasan kaksi vuotta sitten, menetin jotain korvaamatonta, 21-vuotiaan kuopukseni, jonka elämänkaarta uskoin pääseväni seuraamaan vielä vuosikausia. Suru pusertaa sydänalassa, vaikka suurimmasta järkytyksestä ja epätoivon tunteista olenkin selvinnyt.

Vaikka ajoittain pelkäsinkin, tietäen nuorten miesten elämän olevan niin riskialtista, että jotain voisi tapahtua, tätä kamalinta ja peruuttamatonta en ikinä. En oikeasti. Ei meille pitänyt käydä näin. Minun pienen maailmani pohja putosi odottamatta ja yllättäen, lupaa kysymättä, tänään. Tasan kaksi vuotta sitten menetin jotain korvaamatonta. Menetin minulle toisen lapseni lisäksi tärkeimmän. Elämäänikin tärkeämmän. Yhdessä hetkessä kaikki oli ohi.

Danielin muistopäivä. Danielin poismenon päivä. Se päivä, kun Daniel – niin äärettömän rakas, ainutkertainen ja tärkeä kuopukseni – kuoli. En tiedä miten päivän nimeäisin. Sanaa kuolema on vaikea sanoa ääneen, poismeno tuntuu suussa teennäiseltä, joten tätä päivää, kunnes paremman keksin, kutsun Danielin muistopäiväksi. Jos minulla olisi lipputanko, nostaisin joka vuosi 16.7. lipun puolitankoon puoleksi päiväksi ja iltapäivällä nostaisin sen lapseni kunniaksi tangon korkeuksiin. Ehkä jonain päivänä.

Onko sinulla jotain erityistä tapaa käydessäsi haudalla; kynttilöiden sytytys, kukat, ehkä jotain muuta, tavanomaisesta poikkeavaa? Jos on, jakaisitko? Oli mielenkiintoista kuulla Erikin perheen tapa ja oma erikoisuuteni ovat nämä uurnalehtopiknikit, joita voisi hyvin rinnastaa Latinalaisen Amerikan kultuuriin kuuluvaan kuolleiden päivän viettoon, jolloin omaisten haudalla vietetään joskus koko yökin, syödään ja muistellaan poislähteneitä.

Lue myös äitienpäiväpiknikistäni hautausmaalla ja muita Suruvuosi-kirjoituksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.