Meidän hiihtolomamme ja kariutunut kylpyläviikkosuunnitelma meni näin:

Siirrän poikani uimahousut vaatekaapin hyllyltä esiin. Haettuani matkalaukun, jonne kylpyläloman vaatteet ja varusteet pakataan, en uimasortseja enää löydy. Daniel tulee apuun ja raivokkaasti etsimme koko kodin kaikki kaapit. Käytämme koko käytössä olevan ajan vaatepinojen kääntelyyn, jonka kello meille suo ja sitten tulee hiljaisuus.

Seinällä olevan jättikellon tikitys päättyy siihen kellonlyömään, jolloin emme enää ehdi kylpylään vievään linja-autoon, jonne meillä oli liput.

Istumme penkillä vieri vieressä. Ihan hiljaa. Pettymys päällimmäisenä tunteena. Ymmärrettiin, että aika ajoi ohi, eikä asiat menneet kuin suunnittelimme. Eivät menneet kuten toivoimme.

Sitten heräsin unesta. Hiukan allapäin ja suruissani. Ikävän tuulahdus kantautui unesta tähän aamuun. Ikävän ja pettymyksen.

_{*IG: @kristallinkirkkaasti 25.2.2024 / Some-sunnunutait ovat Danielin*}

Pian kirjoituksen julkaisun jälkeen sain yksityisviestin, jonka julkaisuun sain luvan. Viesti oli kaunis ja lohduttava. Toi hymyn huulille – miten viisaita ja oivaltavia lapset ovatkaan.

Näin se meni:

Luin kirjoituksesi ja tuli mieleen lapseni sanat, kun joskus itkeskelin menehtynyttä siskoani.
– ”Äiti, tiiätkö että kaipauksella on syy.”
– ”Ai? Mikä?”
– ”Se muistuttaa rakastamisesta.”

Kiitos, Lotta, kun jaoit. Miten lohduttava tuo hetki oli varmasti silloin sinulle, ja miten se sydäntäni lämmitti myös tänä aamuna. Halaus sinulle ja halaus lapsellesi <3.