Miten toivottaisin hyvää uutta vuotta äidille, joka on menettänyt lapsensa? Entä äidille, joka elämältä on romahtanut pohja suru-uutisen edessä vasta 5 päivää sitten?

Vaikka vuoden vaihtuminen onkin vain numeroiden muuttumista, se sattuu silti kovasti. Etenkin se ensimmäinen, jolloin edellisen tilalle tulee uusi, sellainen, jossa ei päivääkään lastani ole. Ei sillä tavalla konkreettisesti, ei kosketeltavissa – vain muistoissa ja joka solussa vahvana tunteena.  Silloin uusi vuosi ei lupaa parempaa. Ei lupaa edes sitä samaa hyvää, mitä aiemmin oli. Vuoden vaihtumisen sijaan on ensimmäisenä suruvuonna vaihtunut koko elämä pysyvästi erilaiseksi.

Kärsimystä ei pysty päättämään kokonaan, ei edes vuosien saatossa. Aika ei paranna haavoja, kuten tavataan sanoa, ei silloin, kun on menettänyt jotain korvaamatonta.

Silloin alkaa suunnaton ’surutyö’, jolle ei ole loppua. Alkaa armoton taival ja opettelu elää kärsimyksen kanssa.

Eilen sain tietää, että entisen työkaverini poika oli menehtynyt vain vuoden Danielia vanhempana. Uutinen toi tuoreeseen muistiin ne epätodelliset ensi hetket, jolloin elämä iskee palleaan niin lujaa, ettei usko enää henkeä saavan. Jalat eivät kanna, uutinen pakottaa polvilleen, eikä taakka anna jaloille voimaa nousta ylös. Edessä on lukemattomia unettomia öitä, äänettömiä ja ääneen karjuttua tuskaa. Riipiviä hetkiä ja epätietoisuutta, miten tästä ikinä voi selvitä, kun tahtoakaan selviämiseen ei ole. On vain halu luovuttaa ja kuolla itsekin.

Toivottomuuden ja synkkyyden läpipääsemättömän hunnun alta surun uuvuttaman päivät seuraavat toinen toistaan.

Ja kaikessa siinä lohduttomuudessaan, sitä tarttui lillukan varsiin. Pieniin, sillä hetkellä merkityksettömiltä tuntuviin asioihin, ja ihmisiin, jotka ovat lähellä ja välittävät. Opettelee hengittämään ja elämään päivä ja hetki kerrallaan – muuta ei tarvitsekaan tehdä.

Minun uusi vuoteni alkaa nyt neljättä kertaa ilman Danielia. Eikä se ala kyyneleittä nytkään💔