Mietin mitä sanoisin sinulle, jos saisin viisi minuuttia kasvotusten kanssasi.

Katsoisin syvälle silmiisi,
kurkottaisin, ottaakseni kasvosi käsieni väliin.

Kuiskaisin hellästi korvasi suuntaan:
”Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua äärettömästi.”

Pyytäisin anteeksi kaikkia niitä hetkiä, jolloin olisin voinut olla paremmin läsnä.

Pyytäisin anteeksi kaikkia hukattuja mahdollisuuksia olla kanssasi todella kuunnellen ja yhdessä kiireettömästi tehden.

Kertoisin sinulle millaisena minä sinut näin,
ja millaisena muistoissani nyt elät:

rohkeana, ainutkertaisena, älykkäänä ja komeana.

Vetäisin hellästi käsilläni kasvojasi lähemmäksi itseäni.
Painaisin poskeni poskeasi vasten.

Irrottaisi otteeni kasvoiltasi vain laittaakseni käteni ympärillesi. Sulkisin sinut tiukkaan, tiukemmistakin tiukempaan halaukseen. Sellaiseen, jossa alkaa haukkoa jo henkeään, sillä meidän välille ei jää tilaa edes ilmalle. Olemme yhtä. Sulautunutta samaa. Sydän sydämessä. Sielu sielussa. Katse katseessa.

Elät minussa – ja tiedän, että kaiken mitä vielä kerran haluaisin sinulle sanoa, olet kuullut jo aiemmin. Sinä tiesit, että rakkauteni sinua kohtaan on ylitsepursuavaa. Tiesit, että pidin sinua ainutkertaisena ja ihmeellisenä, ja annoit jo eläessäsi anteeksi ne menetetyt hetket, jolloin en osannut keskittyä vain sinuun.

Sinä tiesit. Minä tiedän. Olit – olet – kaikkeni. Nyt ja aina.

”I would trade all of my tomorrows
for just one more day with you”