Suruvuosi

Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Minulta kysytään aika ajoin, säännöllisen epäsäännöllisesti, mitä ihmettä tapahtui. Saan kysymyksiä sosiaalisen median viestimien kautta ja joskus joku kysyy kasvotustenkin. Tosin harvoin, kun en paljon ihmisiä tällä hetkellä tapaa: surun ja koronankin takia.

Osa on hiljaa, kuuntelee sitä, mitä minä haluan jakaa. Kysyy miten voin, mutta jättää tungettelematta. Varmastikin miettii itsekseen tai pohtii syitä toisessa porukassa, mutta hienotunteisuuttaan jättää kysymättä minulta. Näistä tilanteista olen ollut kiitollinen, sillä joka kerta kysyttäessä, olen joutunut sanomaan, etten pysty puhumaan. Ei ole sanoja vielä.

Mutta arvaan, että myös ne, jotka eivät kysy, arvuuttelevat. Käyvät läpi erilaisia vaihtoehtoja ja pohtivat, mihin nuori mies voi yllättäen kuolla. Minäkin arvuuttelisin. Kaikelle järjettömyydelle on tarve saada jokin selitys.

Tähän asti olen rehellisesti vastannut, etten pysty asiasta puhumaan. En pysty vieläkään. Kun ajatukset ajautuvat edes vähän Danielin suuntaan, on itkussa pidättelemistä. Ja hyvin usein pidättely osoittautuu turhaksi yritykseksi. Tämä on niin valtavan kipeää ja vaikka jo tässä matkassa, puolen vuoden taipaleessa, tuntee kuinka suru muuttaa muotoaan, en usko ikinä tavoittavan enää sitä jokseenkin huoletonta minää, jonka elämän kulmakivet muodostuivat lapsista, miehestä ja meidän kodista. Nyt yksi perustusten kulma on murtunut. Talo on vinossa.

En pysty vielä puhumaan, en tunnekuohujen ja kivun takia, mutten myös siksi, etten tiedä mitä oikein tapahtui. Ruumiinavauspöytäkirja on ollut kolmen kuukauden odotusajan jälkeen pöydälläni, enkä sitä vieläkään ymmärrä. Ymmärränkö koskaan. Tarvitseeko minun sitä ymmärtääkään. En tiedä. Sitä mietin ja pohdin ja ajoittain ajattelen, että soitan oikeuslääketieteen laitokselle ja pyytää heitä kertomaan, mitä tapahtui. Tulkitsemaan pöytäkirjan. Lukemaan rivienkin välistä.

Sen tiedän ja ymmärrän, että Danielin kuolema on merkitty tapaturmaksi. Se oli vahinko, nuoren pelottoman miehen typeryyttä. Kokeilunhaluisen, tyhmänrohkean pojan, omalla kädellään suuhun ohjattu tabletti, joka ei sopinut hänen keholle. Hetken hyvän olon tunteen toivossa nautittu nappi. Se tuuditti väsyneen, nukkumaan menneen, syvään uneen. Liian syvään uneen. Uneen, josta ei enää herää.

”Minä kyllä olin sinulle kertonut näistä vaaroista. Me oltiin puhuttu. Olit myös luvannut, ettet kokeile”, muistelen riittämättömyyden tunteen valtaamana. Epäonnistuneena huudan äänettä: ”Miksi et kuunnellut. Miksi et uskonut! Tai uskoitko, mutta uhmasit? Vaiko ajattelitko sen enempää. Veikö hetki mukanaan?” Pelkään, että pelottelin ja varoittelin liian kevyesti, sillä tavalla itsekään ymmärtämättä, kuinka elämän pysäyttävää hetken tyhmyys voi olla.

…elämän pysäyttävää. Pysähdyttävää.

Olen vihainen itselleni, miten en saanut lastani pidettyä hengissä ja lapselleni, miten hän ei ymmärtänyt pitää itsestään parempaa huolta. Kunnioittanut kehoansa ja ollut tunkematta suustaan mitään tuntematonta. Olen vihainen, surullinen, toivoton. Olen saanut suurimman rangaistuksen minun tyhmyydestäni. Lapseni otettiin minulta pois. Vauvani, vaikka jo aikuinen. Enkä aio pyytää armahdusta. Aion istua elinkautiseni. Ja vaikka toivon, että suru hellittää ja että kipu ei olisi koko ajan näin uuvuttavana läsnä, samalla tunnen ansaitsevani kaiken sen kivun ja tuskan – ja vielä enemmän.

Sillä vain huono äiti antaa lapsensa kuolla. Vain huono äiti ei osaa, eikä pysty pitämään omaa lastaan elossa. Minä!

En ole ollut vastaamatta mitä ihmettä oikein tapahtui kyselyihin tahallaan tai tarkoituksen mukaisesti pitänyt asiaa salassa. Tämän kaiken ymmärtäminen ja käsittäminen, hyväksyminen vie valtavasti voimia. Ja silti koko ajan tunnistan, kuinka en vieläkään ymmärrä. Ehken tahdo ymmärtää. Ehken jaksa käydä kaikkea sitä läpi, mikä auttaisi ymmärtämään. En ainakaan vielä. En nyt. Ehkä myöhemmin.

Olen juuri viettänyt kuolleen lapseni 22-vuotissyntymäpäivää, ja elämäni pysäyttäneestä menetyksestäni on jo yli puoli vuotta aikaa. Tuli tunne, että nyt on aika. Nyt pakotan itseni kirjoittamaan, mitä ihmettä oikein tapahtui.

Minä kerron siis sinulle, mitä ihmettä oikein tapahtui. Minä kerron, että poikani nukahti ystävänsä sohvalle, eikä enää herännyt.

Pidä salaisuudestani hyvää huolta.

Lue myös kuinka viime viikolla pelon sekaisin tuntein mietin totuutta ja sen kertomista julkisesti. Sinä armahdit, sanoit ja kirjoitit, ettei tarvitse kertoa, jos en ole vielä valmis. En ehkä ole, mutta olisinko koskaan. Ja jo hetken on tuntunut siltä, että asiasta kasvaa sisinpääni turhaan pelon sekainen möykky. Kirjoitan siis, koska tunnen, että se on minun väyläni purkaa tunteita.

Huudan yhä, ääneen ja pääni sisällä: Antakaa lapseni takaisin. Näitä ja muita suruvuoteni kirjoituksia löytyy blogistani Suruvuosi-välilehdeltä. Kiitos kun seuraat, komentoit ja lohdutat. Olet minulle tärkeä!

7 thoughts on “Mitä ihmettä oikein tapahtui?

  1. Sinä et ole huono äiti. Olet rakastava ja ihana äiti. Lasta ei vain voi suojella jokaiselta vaaralta, vaikka kuinka yrittäisi. Salliva yhteiskuntamme on usein syynä siihen, että lapsi tekee vääriä valintoja, koska kuvittelee niitä oikeiksi.

    Voimia sinulle. Et varmasti pääse ikinä tuosta yli, mutta toivon, että kipu hellittää ajan myötä. <3

  2. Voimia kaiken keskellä ja osanotot suureen suruusi❤️

    Kiitos että jaoit tarinasi ja salaisuutesi.

    Samaa kysyn minäkin:
    Mitä ihmettä tapahtui?
    Menetin isoveljeni äkillisesti tammikuussa ja edelleen odottelen selvitystä kuolinsyystä.

    Välillä suru puristaa niin kovaan otteeseensa ettei meinaa saada happea. Kurkkua kuristaa ja iso möykky tuntuu syvällä sisimmässä.
    Jäljellä on vain valtava ikävä ja miljoona kysymystä, vailla vastausta.

    Olen pohtinut kirjoittamista aiheesta kun en ole osannut oikein mennä mihinkään asiasta puhumaan.
    Kriisiapua en ymmärtänyt pyytää eikä sitä kyllä viranomaiset tarjonneetkaan.

    Elämä ja arki on Selviytymistä päivästä toiseen..
    Joka ilta muistan iloita siitä että yksi päivä on jälleen päästy eteenpäin.

    Sis

    1. Hei Maarit <3. Lämmin kiitos sinulle viestistäsi. Minua alkoi kurkusta kuristamaan, rinta-alassa jyskyttämään ja silmät täyttyi kyynelistä, kun luin veljestäsi. Osannottoni. Voi kunpa osaisin sanoa jotain lohduttavaa, mutta se on niin vaikeaa. Ehkä mahdotontakin. Tässä omalla surumatkallani on minulle kasvanut suuri kunnioitus toisten surua ja tunteita kohtaa, en voi, enkä uskalla sanoa, että tiedän miltä sinusta tarkalleen tuntuu, mutta nuo tunteesi tunnistan ja kun ajattelen sinua ja veljeäsi, tunnen vahvoja suruntunteita itsessäni.

      Tämä on valtavaa opettelua. Minulle vaikeinta on tilanteen lopullisuuden hyväksyminen. Ja se on ihan päivitäistä opettelua. Hyväksyyköhän sitä ikinä. Se, ettei koskaan enää ole toisin. Minulla ei koskaan enää ole poikaani vieressä, eikä sinulla veljeäsi. On vain muistot, valtavasti kysymyksiä ja ainoana vaihtoehtona jollain tavalla opetella sietämään tätä tilannetta ja sitä ikuisesti meidän sydämessä olevaa tyhjää paikkaa, jonka meihin meille niin tärkeät ja rakkaat henkilöt jälkeensä jättivät.

      Kriisiapua saa myöhemminkin. Tartu puhelimeen vaikka heti. Suosittelen lämpimästi käymään edes kerran. Sitten tietää onko se sinun juttu. Älä ainakaan jää yksin. Voin kuvitella kuinka helposti voi sinun (tai sisarusten ylipäätään) surusi 'unohtua', jäädä vahempiesi surun jalkoihin. Pidä huolta itsestäsi.

      Hengitellään hetkestä seuraavaan <3. Kiitos vielä kerran viestistäsi! Se kosketti.

      Voimahalauksin, Krista

  3. Kiitos Krista!

    Kun huomasin kirjoituksesi se tuntui niin koskettavalta ja oli aivan pakko kirjoittaa.

    Kaikki mitä kirjoitat on kuin omasta ”kynästäni”
    Se että kaikki on niin lopullista tuntuu vain niin uskomattoman vaikealta.

    Että tämä ei ole paha uni tai mielikuvitusta vaan totisinta totta.
    Ja kun tajuaa ettei ikinä saa enää halata, koskettaa.

    Veljeni ei koskaan oikein löytänyt paikkaansa maailmassa ja toivonkin että nyt hänellä on rauha.
    Tapahtumien kulku toivottavasti vielä selviää koska samoin kuin poikasi hän kävi nukkumaan eikä koskaan enää herännyt.

    Kävelin eilen metsässä koirien kanssa ja tavallaan oli ihanaa huomata kuinka luonto herää kevääseen ja näyttää niin kauniilta.
    Kaikki tuoksut jotka on ilmassa, lintujen laulu joka alkaa aikaisin aamulla tuo tavallaan iloa mutta myös valtavaa surua ja suunnatonta hämmennystä siitä että veljeni eikä kukaan muukaan pois mennyt koskaan enää saa kokea tätä kaikkea.
    Ei näe kevään ensimmäisiä auringonsäteitä, ei koe sitä lämpöä jota se tuo, ei kuule lintujen laulua, näe joutsenia jotka lentävät taivaalla.

    Huomaan että päivä päivältä on hiukan helpompi hengittää mutta suru tulee voimakkaina aaltoina ja se ei katso aikaa eikä paikkaa. Olen kuullut sanottavan että suru pitää surra ja niin se varmaan on.

    Jossain sanottiin näin ja se lohduttaa itseäni:

    Ketään ei voi pelastaa,
    Voi vain rakastaa.
    Jokaisen on annettava kulkea omaa tietänsä,
    Omaa tahtiaan.

    Paljon voimia sinulle❤️ Kiitos kauniista sanoistani❤️

    Maarit

  4. Krista, sinä et ole huono äiti. Sinä olet välittävä ja rakastava äiti.
    Sinä, ei kukaan, voi suojella lapsiaan loputtomasti.
    Danielille kävi uskomattoman huono onni tuossa kokeilussa. Miksi niin kävi, sitä ei saa kenties koskaan tietää.
    Niiden kysymysten ja surun kanssa on vain opittava elämään, pala kerrallaan, hitaasti.
    Vaali muistoja, niitä sinulta ei voi kukaan ottaa pois.
    Lämmin osanottoni, edelleen.
    Sinä selviät. ❤️

Vastaa käyttäjälle Maija Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *