Eipä tästä tehdystä ole paljon kehuja saanut. Kävin toteuttamassa sen, johon en pyytänyt lupaa keneltäkään, enkä kenenkään siunausta tarvinnut.

Tämän vuoden saatossa tästä tuli itsestäänselvyys. Sen tekisin, ihan varmasti. Ihmettelin itsekin, kuinka selkeää kaikki oli, kun yleensä ja varsinkin nyt, on ollut niin vaikeaa mistään päättää.

Ensiksi luulin, että hirvittäisi, mutta sellaista tunnetta kun ei tullut, jatkoin suunnitelmani mukaan. Ja päätös vain vahvistui, kun keväällä voitin arvonnan ja yli 500 osallistujan joukosta sain lahjakortin Old Bone Tattoo liikkeeseen Turkuun. Tämänkin sattuma tuntui sellaiselta, että tähän enteeseen ja intuitioon voi luottaa. 

Otin tatuoinnin. Ikuisen merkin ihooni. Ikinä aiemmin en ollut sellaisesta haaveillut. Minulla ei ollut minkäänlaista tarvetta kiinteälle, ikuiselle kuvalle. Niin monta kertaa on mieleni muuttunut vuosien varrella, muoti ja kiinnostuksen kohteet tai kauneusihanteet vaihtuneet laidasta laitaan. Värit, muodot, sanat, mielipiteet, tykkäysten kohteet – silloin jotain, tällöin toista. En pystynyt koskaan kuvittelemaan varmuudella sellaista asiaa, jossa mieleni ei muuttuisi, mikä pysyisi niin vakaana, etten myöhemminkään edes hetken vertaa katuisi tai tehdylle huumorilla joutuisi nauramaan ja miettimään, että no, tulihan tehtyä. Ei ollut ennen printtiä, joka voisi ikuisesti olla mieluinen.

Mutta nyt on ihan toisin. Ei tule päivää, kun haluaisin unohtaa lapseni, ei tule päivää, kun tämän osalta mieleni muuttuisi. Tällaista tilannetta en koskaan osannut kuvitellakaan eteeni tulevan.

Kun katson kättäni, ei musteella vedetyt viivat varmasti tulevaisuudessakaan kerää ylistystä. Kummastusta ja katseita ehkä. Sen taakan jaksan kantaan, sillä minulla oli valtavan tärkeää saada lapseni itse kirjoittama nimi sellaiseen paikkaan, jossa sen koko ajan ja joka hetki näen. Se on vasemmalla puolella, lähellä sydäntäni ja näin voin oikealla kädellä rakkaudella sitä rutistaa ja sormenpäällä hellästi hipaista. Joka katseellani muistaa sen tärkeimmän. Minusta tuntuu niin hyvältä, kun Daniel on näkyvissä ja minun menoissani, iloissa ja suruissa, nyt mukana. Valtavan hyvältä ja oikealta.

Tämä polttomerkki toi myös turvallisuuden tunteen. Minun tunneskaalaani on osaksi kuulunut vahvasti täysin irrationaalinen valtava pelko, että unohtaisin. Etten enää muistaisi. Daniel unohtuisi sivuun, muisto pölyttyisi.

Nyt voin hengittää hiukan vapaammin. Tiedän, että katseeni harhailee käteeni päivittäin useamman kerran. Tiedän, että minulla on jotain mikä muistuttaisi, jos oma mieli tekisi tepposet. Ja kuitenkin jos järjellä ajattelen, tiedän etten unohda, ei kukaan äiti voi lastaan unohtaa. Mutta se on sellainen samankaltainen tunne, kuin silloin, kun sinun pitää aamulla herätä johonkin tiettyyn aikaan, jotta ehtisit. Sen verran myöhään kuitenkin, että olet ihan varma, että heräät ennen kellon soittoa. Ainahan olet herännyt. Mutta paremmin ja levollisemmin nukut, kun laitat kuitenkin kellon soimaan. Vähän niin kuin varmuuden vuoksi.

Viisi kirjainta – D a n i e l. Viisi kaikille tuttua ja kaikkien käyttämää kirjainta, oikeassa järjestyksessä minulle niin merkityksellisiä. Lapseni nimi 21 vuotta ääneen lausuttuna, nyt vain enää kivulla ja kyyneleiden säestyksellä mainittuna.

Vaikka nimen piirsi käteeni toinen, ne ovat kuin Danielin kirjoittamat. Kirjaimet ovat juuri siinä koossa ja sen näköisenä, kun hän on ne auton luovitustodistukseensa aikanaan kirjoittanut. Keskimmäinen n on hellyttävä kooltaan, pullistelee mahtipontisesti nimen keskellä ja loppu el- niin taiteellisen kaunis, kuin laulun loppusävel. Alkukin on lupaava, positiivinen Da, naapurikielellä kyllä.

Tatuointi ei sattunut yhtään. Se yllätti. Ehkä jopa olisin toivonut, että olisi edes vähän kipua tuottanut. Tai oikeastaan paljon. Niin, että olisin joutunut pitämään rystyset valkoisena tuolin käsinojasta kiinni ja kipu olisi nostattanut hien pintaan. Tämä oli niin helppoa. Liian helppoa.

Ja kuka lienee kauhuissaan, että miten minua nyt katsotaan virallisissa tilaisuuksissa. Tuherrus käsivarressa. En välitä.* Ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. Tämä piti tulla käteeni. Tarvitsin sisäisen polttomerkkini näkyväksi.

*

*

Vaikkei Old Bone Tattoon Joni päässyt tällä kertaa erityisesti luovuuttaan käyttämään, vain vakaa käsi ja taitava mustekynän käyttö oli tarpeen, voin lämpimästi suositella häntä niille, jotka koristavat ihoaan mustetaiteella.

Kiitos Joni! Me tuskin enää tavataan, kun tatuointeihin en ole niin kallellaan, mutta tämä oli tärkeä ja merkityksellinen työ! Siitä tuli juuri sellainen kuin toivoin.

*

Aiempia kirjoituksia pääset lukemaan blogini kristallin.fi suruvuosi-välilehdeltä. Sieltä löytyy muun muassa ensimmäinen syntymäpäivä, jolloin et enää vanhene, amputoitu sydän ja antakaa lapseni takaisin.