Suruvuosi

Kun muistot eivät riitä

“Are your memories of your daughter enough for you?”, autistinen, erittäin älykäs erikoistuva nuori lääkäri Shaun Murphy kysyy tyttärensä jo vuosia sitten menettäneeltä Dr. Aaron Glassmanilta Netflixin suoratoistosarjassa The Good Doctor. Shaunille tärkeä mentori ja isähahmo vastaa kysymykseen hillitysti, mutta hetkeäkään miettimättä: “Not even close”.

NOT EVEN CLOSE! Muistot eivät riitä, eivät lähellekään.

Etsin uusia muistoja suurennuslasilla vanhoja valokuvia katsellen. Yritän löytää unholaan jääneitä yksityiskohtia, jotka lisäisivät muistikuviani ja tuntemuksiani, arvokkaita elettyjä hetkiä lapsestani Danielista. Valokuvajonoa kuvaruudulta katsoessani, muistelen Danielin sattumuksia ja sanontoja, naurua, ilmeitä ja ääniä. Herättelen eloon hänen tuoksuaan, muistelen miltä näyttivät hänen vauhdissansa tuivertava pellavapää ja pitkät, välillä vähän hennosti värisevät sormet. Mietin kaihoisasti hänen kätensä tuntua. Sen ihoa, jota hän antoi koskettaa aikuisenakin. Ottaa käden käteen. Ja kuinka pienen pieni käsi kasvoi ajan kuluessa äitinsä kämmentä isommaksi ja kuinka sen ote vuosi vuodelta vahvistui. Enkä ole unohtanut sitä tiettyä virnettä, jonka syvimmän merkityksen vain minä tiesin ja tunsin. Meidän merkitsevä katse. Katkeamaton yhteys. Lupaus siitä, että oli tai meni miten vaan, me pidämme aina yhtä. Silloinkin, kun Danielin aikuiselämä alkoi.

Vaikka kuinka yritän kuvien avulla herätellä Danielin muistoja eloon (jopa toivoen, että muistipelini herättäisivät hänet ihan oikeastikin eloon) ja palauttaa saatuja hetkiä mahdollisimman toden tuntuiseksi, on muistoja liian vähän ja ne ovat ihan liian hailakoita. Ne olivat kuin tuulen tuivertamia; usvaa ja sumua. Kauneutta ja kaipuuta, mutta jotain sellaista mistä ei saa kunnolla kiinni, ei otetta. Ja kun tilkitsen jotain unohtunutta, lisään mielessäni saturaatiota kuin valokuvaan konsanaan, mietin korjaanko väärin, vääristelenkö, muokkaako mieleni muistoani mieleisekseni. Väritänkö ehkä väärällä värillä? Sillä haluan pitää muistoni autenttisina, mahdollisimman tuoreena ja oikeanlaisena. En tarvitse muistoilleni kultareunuksia, eniten kaipaan oikeita tunteita, tuoksuja, värejä ja makumuistoja.

Olen kiitollinen jokaisesta muistikuvasta, muistosta, jokaisesta koetusta ja eletystä hetkestä, ajasta jota sain, jokaisesta 21 vuodesta, jokaisesta 7823 päivästä. Tietenkin. Ja ymmärrän, että joku voi miettiä, minäkin joskus, etteikö ihmiselle mikään riitä. Yritän harjoitella malttia toiveissani ja tarpeissani, olla tyytyväinen vähempäänkin, lisätä kiitollisuutta kaikilla muilla elämän saroilla, mutta tässä olen voimaton – ja uskossani vahva. EI RIITÄ! 257 kuukautta on vain liian vähän. Menetin lapseni ihan liian aikaisin. Mikään määrä päiviä ei olisi ollut riittävästi. Danielin olisi pitänyt saada elää pidempään kuin äitinsä.

Mutta sitten se muistoraita, joka otsikkokuvasta lähti lämpenemään ja toi haikean kyyneleen silmäkulmaani: Danielin kotitreenit yläkerran aulassa! Katutanssita, hip hopista ja break dancesta innostunut nuori mies pukeutui vihreään hip hop pipoon, adidaksen harmaisiin verkkareihin ja mustaan San Francisco printtiseen t-paita. Jalassa komeilivat adidaksen valkoiset, kuvassa ihan pistämättömät, tennarit. Muistan ne kaikki. Muista mistä ne hankittiinkin. Kaikki Danielin toivomia ja itse valitsemia. Sen hetken tyyliin ja suosikki lajiin passeleita vaateparsia.

Daniel oli taitava kaikessa mihin ryhtyi. Street Dance’a harjoiteltiin kovasti yläkerran aulassa ja treeneissä, ja harjoitukset sekä syyskausi huipentui Pikku Roballa olleeseen vauhdikkaaseen kausiesityksen. Sen jälkeen oli taas uuden lajin aika. Liekö paini tullut seuraavaksi kokeiltavaksi lajiksi.

Poika kuvasta on poissa, vaatteet annettu aikanaan eteenpäin. Mutta nuo kuvan kengät ovat minulla vieläkin. Ne olivat numeroa 36 ja minulle passelit, kun kuopukseni jalka venähti isompiin lukemiin. Nyt ovat Adidaksen tennareiden kärjet jo kellastuneet ja parin laittaisin jo roskiin omastakin käytöstä, jos minulla olisi vielä lapseni. Mutta kun kengät ja kuva ovat kaikki mitä tuosta hetkestä jäi, niistä on tulleet korvaamattomat. Ei niitä voi pois heittää. Ne ovat muistojeni vartijoita.

Muistoja. Niitä minulla on, muttei tarpeeksi. On kuvia, kenkiä, paitaa ja takkia. Kello, tuoksuja, sähkömiehen kypärä. Lompakko, puhelin ja ne viimeisenä päällä olleet vaatteet, jotka hain poliisilaitokselta surusta murtuneena ja tilanteesta suunniltani. Viimeisimmät muistoni ojennettiin pleksin takaa, ilman sanoja ja kevyellä pään nyökäyksellä osanottaen. Sain syliini muovipussillinen maallista. Sain myös lapseni tuoksun, viimeisen kosketuksen ja viimeisen hetken. DNAan. Sain sen mikä jälkeen jäi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.