On aika kova lupaus, kun kirjan takakannessa kerrotaan kansien sisällä olevan Eve Hietamiehen Anna-Leena Härkösen tai Katja Kallion kaltaista lukuviihdettä. Mutta kiitos, Hannele Leino, kirja ja tarina, sen soljuva kerronta ja juoni, lunasti todellakin lupauksen! 

Nyt vielä tuntemattomana esikoiskirjailijana vertailulle on paikkansa, jotta lukijat löytävät teoksen pariin, mutta tämän kirjan luettuaan, ei sille liene enää tarvetta – me lukijat painamme kyllä nimesi mieleemme ja janoisena tarinan jälkeen, toivomme kovasti, että olisit jo pitkällä seuraavan kirjan kirjoittamisessa. Ettei enää kauaa täytyisi odottaa, kun taas pääsee tuudittautumaan nasevaan ja koukuttavaan kerrontaasi.

Vähän tarinasta

Kirjan tarina oli taitavasti tahditettu. Sen alun tummansävyinen säröily ja avioparin jatkuva riitely ja kinastelu menee lukijallekin ihon alle ja juuri kun ajattelee, että nyt saa riittää, en jaksa enää, tuli sietämisen loppu tunnolliselle päähenkilölle Anna-Leenallekin. Onneksi!

Anna-Leenan ja Kallen parisuhde oli jo pysäyttämättömän pitkään mennyt vauhdilla väärään suuntaan. Lapsiarjen pyörittäminen yksin ja toisen aikuisen osapuolen viihtyminen kotona aina vähemmän ja vähemmän sekä täysi osallistumattomuus kotitöihin, enteili vahvasti eroa. Olin jo lukijana vakuuttunut, että vaikka miten kipuileva ja raskas vaihe ero onkaan, se olisi parasta ihan kaikille osapuolille.

Ilmaiseksi vapautta tai oman näköistä elämää ei Anna-Leenallekaan ole tarjoilla:

”Tämä kertomus on minusta ja mitä tapahtui sen jälkeen, kun sisäistä siivousta tehdessäni löysin kranaatin ja vedin sokan irti. Kaikki räjähti ympärilläni palasiksi tuottaen tuskaa, kärsimystä, sotkua ja siivottavaa. jäin kuitenkin henkiin”.

Eron ja pettymysten, parisuhteen kariutumisen lisäksi, kirjassa nostetaan keskusteluun taidokkaasti tasa-arvo tai oikeammin sen puuttuminen, kaksinaismoraali, kulttuurierot sekä aikuisten ja nuorten ajatusmaailman kuilu.

Mistä tuli kirjan nimi, mitä Kohti Auringonkeltaista tarkoitti, yllätti ihanasti ja saan pelkästään jo sitä miettiessä hymyn huulille ja hyvän mielen. Kytevää iloa ja uskallusta, sitä kohti tarina ja päähenkilö hapuili kuormittavan riitelyn, jatkuvan kädenväännön ja tyytymättömyydessä tuoksinan jälkeen. Alussa tiedostamatta, pikkuhiljaa tiedostaen, rohkeasti ja sinnikkäästi, vaikka välillä empienkin, Anna-Leena etsii omaa tietä – ja sitä – onnea!

Äläkä erehdy luulemaan, että perhesalaisuus, josta kuulee jo kirjan takakannesta, paljastettaisiin heti ja olisi se helpoin, josta vihjataan tarinan alkumetreillä. Sekin kertomus kehittyy valmiiksi vasta sivuja käännellen, maltilla kypsytellen, mutta päämäärätietoisesti. Että on ihana tunne, kun kirjan tarina pääsee yllättämään ja antamaan enemmän syvyyttä kuin odotti ja arvasi tulevaksi.

Itseä erityisesti kosketti kuvataiteita harrastavan Anna-Leenan tummien varjojen ja värien kausi – ja kuinka hän kovasti odotti niiden kirkastuvan. Itse koin omassa surussani saman. Halusin pukeutua mustaan, suojaan ja piiloon. Silloin tummaa puhuvat vaatteet eivät riidelleet mielen synkkyyden sävyjen kanssa. Aikanaan sitruunankeltainen, helmat heiluva kesämekko oli lempparini, surussa en halunnut päälleni edes rauhallisen valkoista, vain mustassa oli hyvä olla.  

Kiitos tarinalle myös sateenkaaren vivahteista. Onneksi tänä päivänä ollaan jo sallivia, muttei vielä alkuunkaan riittävästi. Ihana että tarina sohaisi taas tuttua tabua. Nautin myös siitä, että päähenkilö oli uskonnoton ja elää ’iloisena ja hyvillä mielin ilman uskonnon verhoon puettujen myyttien ja tarinoiden ulkopuolella’. 

Luettavaa sinulle – suosittelen!

Kenelle suosittelisin kirjaa? Sinulle, ehdottomasti. Sinulle, joka haluaa lukea samaistuttavaa draamaa, helppolukuista ja koukuttavaa kirjoitusta. Värikästä ja vauhdikasta, eteenpäin vievää, on niin tarina, kuin kirjassa käytetty kieli. Lukiessaan voi vain nauttia tekstin soljunnasta, ei tarvitse pohtia liian vaikeita juonen mutkia tai mutkikkaita lauserakenteita. Kirja on nautinto, herkkupala, joka on viihdyttävä, muttei kuitenkaan höttöä.

Sanoisin myös, että kirja on naisille. Vaikka vastustamattoman vastenmielinen Mikko sekä kirjan päähenkilön Anna-Leenan lasten isä antoivatkin miehille äänen, se ehkei riitä siihen, että kirjan vahva naisnäkökulma ja ihmissuhdedraama iskisi kovasti miehekkäisiin karvatassuihin. Mutta ehkäpä olen väärässä ja saan viestin kirjan ahmaisseelta urokselta.

Ja mikä parasta – ja uskomatonta – Kohti Auringonkeltaista sai minut Netflix-sarjamaratoneista takaisin kirjojen pariin.

Näin ehkä sanotaan melkeinpä kaikkien kirjojen kohdalla, että tempaisi mukaansa heti, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä oma kokemukseni suurista ja upeistakin lukuelämyksistä on ollut, että ainakin neljäsosa kirjasta on pitänyt tarpoa pohtien sivuja käännellessä, josko jaksan loppuun asti. Onneksi usein, juuri kun ajattelen, että antaa olla, en pääse kärryille ja vauhtiin, tarina nappaa mukaansa. Hannelen kirjasta voin luvata, että jo ensimmäinen kappale vakuuttaa sinut helppolukuisesta ja valloittavasta tekstistä ja lukijan uteliaisuuden herättävästä tarinasta. Varmistut jo alkumetreillä siitä, että kärsivällisyyden sijaan, kirja kantaa nautinnollisena lukusessiona ensi riveiltä viimeiselle sivulle asti. Sinne, mistä onni löytyy. 

Kohti Auringonkeltaista kuuluu kirjoihin, jonka halua ahmaista yhdellä lukukerralla, eikä kirja ehdi pölyttyä yöpöydällä ’kappale kerrallaan’ -unilääkekirjojen tavoin.

Rohkeutta, siskot!

Lukijoille toivon rohkeutta kohdata elämän vastatuuletkin luottaen, että poutaa ja seesteistä säätä on luvassa, kun vain jaksaa viimassakin eteenpäin tarpoa. Vaikka ihan pienin askelin. Silloin, kuin ei muuta jaksa, lepää. Hengittelee rauhassa, kun hengästyttää ja jaksaa luottaa tulevaan, silloinkin kun päivässä on vähiten uskoa. Muutos on vakio, mutta kuten tarinassakin pääsi taas toteamaan, muutos on tarpeellista, sillä kukapa haluaisi löytää itsensä jumiutuneena paikalleen tai pystyyn kuolleena tai kotinurkkiin.

Hiukan kirjailijasta

Kohti Auringonkeltaista kirjan on kirjoittanut ystäväni, jonka tapasin vuosia takaperin Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen aineopinnoissa. Kirjoittaminen, mutta ennen kaikkea myöhemmin kohtaamani suruni yhdisti meitä ja vaikka tapaamisemme ovat jääneet arjen jalkoihin, tunnen sielujen sympatiaa ja siskoutta Hannelen kanssa ja pääsen seuraamaan hänen elämäänsä parjatun sosiaalisen median kautta.

Kirjassa Hannelesta kirjoitettiin näin:

”Kirjailija Hannele Leino on kirjoittanut lapsesta saakka, on koulutukseltaan farmasian lisensiaatti, biologi, biologian ja kemian aineenopettaja, ja sanataideohjaaja. Työssään hän on mukana vetämässä isoja, globaaleja lääketutkimuksia. Hän on kotoisin Kainuusta, mutta asuu Hämeenlinnassa. Hän rakastaa hitaita aamuja, lintujen laulua, hyvää kirjallisuutta sekä sukeltaa metsään rentoutumaan.”

Ja kiitos, Hannele, Kohti Auringonkeltaista kirjasta! Ihana lukuelämys ja irtiotto Netflixistä. Onneksi olkoon esikoisteoksestasi ja menestystä tulevaan, kirjailija-ystäväni. 

P.S. Kappaleista, kirjoituksista, löysin pikkuriikkisen lauseen, jonka minun sielussani koin halaukseksi sinulta. Vaikkei se ehkä siltä muille kuulosta, minä koin tekstiin upottamasi pienen lauseen helläksi olkapääni paijaukseksi, ymmärryksen viestiksi minulle ja niin turhan monelle muulle, saman kokeneelle äidille ja vanhemmalle…”Pahinta on surra kuollutta lastaan.”