~Voin vain kuvitella, miten päivä menisi, jos ovikello voisi soida sormesi painalluksesta ja kahvipöydän kakun kynttilät puhalluksestasi sammua~ 

Tulevana keskiviikkona Daniel täyttää 25 vuotta. Tai täyttäisi, jos… 

Onko sattumien summaa, vaiko universumin järjestämää, että juuri tuona päivänä, isosti ensimmäistä kertaa puhun ääneen Danielista. Olen kirjoittanut paljon ja avoimesti, mutta puhuminen ei ole onnistunut. Sanat ovat juuttuneet kurkkuun, jos niitä olisi edes löytynyt.

Hyppään epämukavuusalueelleni, koska minulle vakuutettiin, että kokemukseni voisivat auttaa montaa muuta surevaa: ”Suruhan inhimillinen tunne, me koemme sitä kaikki – eikä suru aina liity kuolemaan.” Jos minun ja lapseni Danielin tarina koskettaisi niin, että vanhemmat ruuhkavuosissaan muistaisivat mikä on tärkeintä, arvostaisivat ja loisivat yhteistä aikaa väkevämmin tai vain halaisivat lastaan pitempään ja lujemmin, olisi epämukavuusalueelle meneminen sen arvoista.

Tulevalle keskustelulle on luotu luottamuksellinen ja arvostava ilmapiiri, joten lupauduin, sillä tunnen olevani valmis sanottamaan koettua ääneen – vaikka samalla olen aivan kauhuissani! 

Saisinko kysyä sinulta, uskaltaisitko tai kehtaisitko kertoa: Onko jotain tärkeää, merkityksellistä tai vain ’kiinnostavaa’, jota uskoisit ihmisten haluavan kuulla Danielista, hänen liian lyhyeksi jääneestä elämästään. Tai jälkeen jääneen epätoivon, pohjattoman surun ja ikävän ajasta? Jotain pientä tai isoa, mutta sellaista, joka tekisi puhutusta merkityksellistä tai koskettavaa kuulijalle?