Peili. Turhamaisuuden kuvastin vain tarpeellinen tarvike? Lienee vähän molempia.
TURHAMAISUUDEN KUVASTIN
Äitini opetti (vai oliko se mummi – ehkäpä molemmat), että hississä ei peilailla ja ruokapöydässä ei lisätä huulipunaa. Kynsiä ei lakata yleisillä paikoilla tai tukkaa kampailla julkisesti. Ehostaminen kuuluu vessaan tai pukuhuoneisiin. Itsekseen tehtäväksi. Peilaavaan pintaan keikisteleminen julkisilla paikoilla tai toisten ihmisten läsnä ollessa ei kuulu etikettiin ja kertoo keikarin turhamaisuudesta.
Tämä on juurtunut minuun vahvasti ja olen ihan samaa mieltä. Junassa meikkaava kummaksuttaa ja hissimatkan kuvajaisensa katseluun käyttävä ihmetyttää, mutta paheksuviin katseisiin en sorru. Jokainen taaplaa tyylillään. Minä maltan matkan vessan peilin eteen.
TARPEELLINEN TARVIKE
Mutta puuttuvaa peiliä tulee nopeasti ikävä. Vapaa-ajan asunnolla puutetta lohdutti komea ja villi laatoitus, jonka olin rohkeuden huumassa seinään valinnut, mutta vaikeuttihan se aamu- ja iltatoimia, kun ei päässyt irvistelemään kuin pieneen käsipeiliin. Pitkän tukan laitto siedettäväksi nutturaksi myös arkena on helpompaa, kun kaksi kättä on vapaana, eikä naamavärkin kohennuskaan pieneen ruutuun sirrittämällä ollut helpointa. Tosin hyvin vähällä ehostuksella pärjää vapaa-ajan asunnolla, kun ei tarvitse olla edustava ja aina paras versio itsestään, vähempikin riittää. Aamuinen kurkkaus peiliin on myös mökkiläisille suotavaa, sillä eikös se ole reilua myös puolisoa kohtaan, ettei ole ihan seinästä reväistyn näköinen. Itsellä jopa oma mieliala on energisempi, kun tukka on jokseenkin ojennuksessa ja peilistä kurkistaa peikon sijaan lumoava minä.
PEILIOSTOKSILLA
”Keskiverto suomalaisnainen viettää peilin edessä yli vuoden elämästään, suomalainen mies kolmisen kuukautta”, luin Kodin Kuvalehdestä tänään. Ei siis ole yhdentekevää millainen itse peili on. Kivahan sitä olisi katsoa kuvajaistaan – jos tosiaan vuoden siihen käyttään – kauniisti raamitetusta heijastinpinnasta.
Meillä oli pitkään vapaa-ajanasunnon kylpyhuoneen peili hakusessa, sillä alusta asti oli sovittu, ettei kompromisseja tehdä. Vasta kun se oikea tulee kohdalle, tulee peili taloon. Tämä periaate on seurannut mukana ihan joka sisustusvaiheessa. Etsimme ajan kestävää, mieleistä ja tilaan parhaiten sopivaa. Jos sitä ei löydy, sitten ollaan mieluummin ilman.
Peiliä metsästettiin rautakaupoista, sisustuskaupoista ja huonekaluliikkeistä. Ideoita ja vinkkejä kuvasin niin ravintoloiden vessoissa kuin hotellihuoneissakin. Muoto, väri, tyyli, koko – monenmoista oli tarjolla – mutta sitä omaa ei vain tuntunut löytyvän. Pyöreä muoto valikoitui nähdyistä miellyttävämmäksi ja valkoinen väriksi. Peilin koolle antoi raamit käsienpesuallas ja jo asennettu lamppu. Mutta onko peilissä räväkkää kristallin kimallusta vaiko skandinaavista rauhallisuutta, sitä ei osattu lyödä lukkoon.
Lampun löytymiseen asti tihrustelin käsipeilistä, mutta se kannatti. Mieluinen – juuri oikean muotoinen, tunnelmallinen, kokoinen ja värinen löytyi eräällä ostosreissulla yks kaks yllättäen. Nyt kelpaa peilailla!
Lue myös, miten kaipasin peiliä Lapinjärveläkin. Siihen kaipuuseen sain lääkkeen hyvin nopeasti. Jos seuraavana aamuna Lapinjärven kunnanjohtaja koputteli Maalaisresidenssini ovea ja ojensi käyttööni passelin peilin. Kiitos, Tiina. Olet ihan mahtava <3
Olen vieläkin sitä mieltä, että itsensä ehostaminen ja ”tuunaaminen” kuuluu tehdä kylpyhuoneessa tai vastaavassa tilassa. Hiusten kampaaminen on toinen neuroosini, ei inhoan irtohiuksia ja hilsettä. Enkä aio luopua näistä ”neurooseista” jatkossakaan. Kiva lukea tarinaasi ja kynänaisia kyllä olet. Keep on writing, you’re a talented writer!
Ihan hyvä oppi se on ollut! Joskus on jopa kiusallista olla samassa tilassa, jossa joku kovasti peilailee itseään ;). Tilanteet ovat ajoittain jopa koomisia, jos keskustelukumppani katsoo peiliin ja vastatessaan sinulle, katsoo itseään peilin kautta silmiin. Ja – kiitos kehuista. Ne ovat tarpeen aina ja kiva tsemppi ja muistutus silloin, kun itseään ja touhujaan eniten epäilee.