Jalkapallon EM-kisat ja Eriksenin sydänpysähdys pysähdytti hetkeksi koko jalkapallomaailman. Kovimpienkin karjujen silmiin nousi kyyneleet ja järkytys ja jännitys näkyi kaikkien paikalla olevien kasvoilta. Kotikatsomoissakaan ei ilman levottomia tunteita selvitty. Elvytykseen kuluvat minuutit tuntuivat tunneilta ja kaikki siinä hetkessä ja tilanteessa tapahtunut syöpyi syvälle mieliin. HS:n urheilutoimittaja Ari Virtanen kuvaa osuvasti miten Christian Eriksenin hauraalla hetkellä tuli hyvin ilmi, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä: ”Hyvyys puhkaisi pimeyteen reiän, josta ensin pilkotti valoa ja lopulta tulvi sitä.”

Samaa hyvyyttä olen tuntenut minäkin ensimmäisenä suruvuotenani. Jopa pinnalliseksi parjattu sosiallinen media on näyttänyt kauneimmat kasvonsa ja vahvistanut uskoa ihmisten valtavaan empatiakykyyn, välittämiseen ja lämpöön. Minun haavojeni kipu on saanut helpotusta pienten punaisten sydänten jonoista. Tuntuu kuin taakkaani olisi kantamassa niin läheiseni, ystäväni, tuttavani, samoin kuin joukko minulle täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka kauniilla sanoillaan ja koskettavilla kertomuksillaan tuntuvat osallistuvan minun suruuni ja elämäni rankimpaan vaiheeseen. Nämä lienevät niitä elämän pieniä ihmeitä ja yllättäviä kohtaamisia, joilla on enemmän merkitystä kuin ymmärrämmekään.

Jalkapallon EM-kisat ja Eriksen muistuttivat siitä tärkeimmästä suurelle maailmalle, minä muistuttelen tästä teitä joka sunnuntaisin Instagram-postauksieni kautta. Sunnuntait ovat Danielin. Sunnuntait ovat surun ja ikävän, mutta myös yhteisöllisyyden ja taakan jakamisen, ystävyyden, välittämisen ja kiitollisuuden päiviä. Niin kaipaan kovasti lastani, kipu on kova, mutta aina kun jalat menee alta eikä omat voimat kannattele, käännyn puoleesi.

Meidän eilinen oli tunteikas ilta. Mieheni Esa houkutteli minut katsomaan Suomi-Tanska jalkapallo-ottelua, eikä kaikki mennyt perinteisesti. Tällä kertaa vatsanpohjaa ei kuristanut piinaava jännitys ottelun lopputuloksesta vaan nyt taisteltiin hengestä. Ennen ensimmäisen erän päätyttyä Tanskan tähtipelaaja Eriksen tuupertui nurmelle ja hänen sydäntään lähdettiin käynnistämään. Elvytystoimet vetivät stadionin hiljaiseksi ja myös kotikatsomossa pidätettiin hengitystä ja toivottiin parasta.

Tällaiset tilanteet nostattavat tunteet pintaan itse kullakin ja pelikatsomossa kuten studiossakin poltettiin jäitä silmät kostuneina. Ei ollut tärkeää, että osattiinko sanoa oikeita asioita; katse odotetusta ottelustakin kääntyi olennaiseen. Tärkeää oli se, että yhdessä pysähdyimme, toimimme hetkeä kunnioittavasti. Tunsimme ja näytimme tunteemme. Ihmisen hyvyys ja elämän merkitys sai sille kuuluvan kiitoksen.

Tällaisissa tilanteissa joutuu konkreettisesti kohtaamaan sen totuuden, että elämä on niin hauras ja sen päättymisajankohta vain harvalla arvattavissa.

Lapseni kuolemasta traumatisoituneena, tällaiset hetket nostattavat tunteet saman tien pintaan. Kurkkua kuristaa, sydän lyö kovemmalla teholla. Kyyneleet alkavat valumaan, kroppa hytkyy ja sisältä yrittää nousta voimakas parkaisu. Jännitin koko kropallani Eriksenin kohtaloa ja elvytyksen lopputulemaa, mutta sieluni syvyyksissä olin lapseni kuolinhetken tunnelmissa.

Danielia ei elvytetty. Oli liian myöhäistä. Olisin halunnut olla Danielin lähellä.  Olisin halunnut pitää edes kädestä kiinni.

Samalla kun iloitsen Eriksenin selviämistä, sydämeni pahkahtuu. Miten toivonkaan, että joku olisi elvyttänyt minunkin aarteeni takaisin eloon.

Aiempia kirjoituksia pääset lukemaan blogini kristallin.fi suruvuosi-välilehdeltä. Sieltä löytyy muun muassa ensimmäinen syntymäpäivä, jolloin et enää vanhene, amputoitu sydän ja antakaa lapseni takaisin.

Lue myös Helsingin Sanomien artikkeli siitä, miten Huuhkajien EM-debyytistä tuli valon ja varjon taistelu, ja lopulta ihmisen hyvyys raivasi voiton valolle.

Ja kiitos. Kiitos kaikille keskusteluihin osallistuneille ja lämpimiä, välittäviä viestejä minulle lähettäneille. Olen ollut suuresti etuoikeutettu, kun minulla on ollut ja on niin laaja tukiryhmä. Kiitos!