Suruvuosi

Ensimmäinen syntymäpäivä, jolloin et enää vanhene

Hyvää syntymäpäivää, Daniel!

Tämä on katkeran suloinen päivä. Täynnä suuria tunteita, valtavaa rakkautta ja loppumatonta ikävää. Tämä on ensimmäinen syntymäpäiväsi, jolloin täytät vuosia, muttet enää vanhene. Tänään on 22 vuotta syntymästäsi, my Valentine! Olit ystävänpäivän suuri ihme. Kovasti odotettu ja jo ennen syntymääsi suuresti rakastettu kuopukseni. Nyt on kulunut 22 vuotta lahjasta, jonka vertaista en esikoiseni syntymän lisäksi ole sittemmin saanut. Lapset, Daniel ja Benjamin, ovat minun elämäni suurimmat lahjani, auringon paisteeni ja elämäni tarkoitukset.

Daniel syntyi sunnuntaina 14. päivänä helmikuuta 1999 – Valentinon ja ystävänpäivänä. 2,5 vuotias Benjamin sai pikkuveljen ja minä niin rakkaan kuopuksen. Naistenklinikalta kannoin kauniin ja suloisen, silloin vielä sinisilmäisen, 3,4 kiloa painavan ja 51 senttiä pitkän nyytin kotiini ja uskoin, että kun oikein hellästi sinua hoivaisin ja rakkaudella kyllästäisin, saisin pitää sinut ikuisesti.

Muistan sen huoneen Naistenklinikalta, jossa vedit ensimmäisen henkäyksesi. Tuoreena on mielessä sänky, jolla makasin epiduraalipuudutuksen saatuani, leväten ja keräten voimia tuleviin ponnistuksiin. Sängynpääty ja pääni oli länsi-seinän suuntaan, ikkunat etelän puolella ja ovi pohjoisella seinällä, josta milloin kulki isäsi, milloin kätilö ja lääkäri. Minä muistan myös viimeisen supistuksen kivuliaan odotuksen. Jäit kuin haastaen odottamaan vielä hetken, ja opettaen minua kärsivällisesti odottamaan pientä ihmettäni. Sillä ihme sinä olit, niin kaunis pikku nyytti, muistan vieläkin vastasyntyneen tuoksusi. Pidin sinua tiukasti kiinni, jotta tietäisit, että sinusta pidetään huolta ja rakastetaan valtavasti. Olit turvassa, en antaisi mitään pahaa tapahtua sinulle.

Napanuoran katkaisun jälkeen sinut uitettiin vannassa puhtaaksi, punnittiin, mitattiin ja pisteytettiin ja sitten asetettiin rinnalleni uudelleen. Katsoin sinun kauniisiin silmiisi, loin ihotuntumalla yhteyden, jota edes napanuoran katkaisu ei saanut poikki. Meille oli syntynyt side, joka ei edes murrosiän isoimmissa myrskyissä katkennut. Se venyi ja paukkui, koetteli kestävyyttä, muttei katkennut, ei edes murtunut. Sinä olit minun ihmeeni ja meillä oli aina ainutlaatuinen, voimakas ja vahva yhteys.

Pellavapäinen silmäteräni piti vanhempiaan varpaillaan varmastikin koko ikänsä. Ensimmäisen kerran  pelästyin jo sairaalassa, kun vain kaksi päivää vanhana, lääkäri kuuli sydämestäsi sivuäänen. Vakuutti, ettei tästä pitäisi olla huolissaan, tätä seurattaisiin ja voisin lähteä kotiin ja palata tarkistukseen parin viikon päästä. Olin valtavan peloissani ja tunsin itseni riittävästi, kertoakseni lääkärille, että seuraavat viikot menisi itkiessä ja pelätessä pahinta. Lääkäri otti huoleni tosissaan ja ymmärsi, että kaksi viikkoa olisi valtavan pitkä aika vastasyntyneen äidille, joka esikoisensa kanssa oli ehtinyt jo käydä syöpähoitoja ja joutunut pelkäämään lapsen menettämistä monen vuoden ajan. Daniel kiidätettiin ultraan tutkimuksiin ja sain erikoislääkäriltä varmistuksen, että pieni reikä sydämessä oli sellainen, joka kasvaisi pian umpeen.

Daniel syntyi juhlavasti sunnuntaina ja niin juhlavasti myös vietimme hänen kastejuhlaansa. Samaisena vuonna, 18.4. kuopukseni sai Pyhän Marian kirkossa kasteen ja nimekseen DANIEL LAURI JOAKIM. Nimi Daniel sointui korvaani kauniisti, Lauri tuli Danielin isoisän nimen mukaan ja Joakimillä yritin kalastella äitini suosiota. Daniel oli hyvä valinta, se sointui kauniisti suomen kielen lisäksi kaikille muillekin kielille, se oli selkeä eikä sen kirjoitusasuakaan kenenkään tarvinnut arvailla. Se oli myös hyvä velinimi Benjaminin nimen viereen.

Kastekahvit joimme Vantaalla, Askistossa oman Pähkinärinteen kodin ollessa parvekeremontin johdosta pressujen peitossa. Askistosta tuli myöhemmin meidän oma kotiosoite kun vuonna 2005 valmistui kaunis omakotitalomme. Juhla oli kaunis ja tunnelmallinen, kiitos äitini järjestelyjen. Se olikin iso ilo ja helpostus, kun kahden pienen vanhempana saimme rauhassa valmistautua päivään, ilman kodin siivousta tai huolta juhla- ja tarjoilujärjestelyistä. Kiitos, äiti <3. Sen ansiosta ehdin itsekin nauttia tilaisuudesta, imetysten välillä.

Voi miten ihmeellistä aikaa elimme. Niin siunattua. Kaksi kaunista ja tervettä poikaa ja onnellinen koti.  Osasin olla kiitollinen. Tiesin, että meillä oli asiat hyvin. Oli hyvin, kunnes ei ollut.

1 thought on “Ensimmäinen syntymäpäivä, jolloin et enää vanhene

  1. Voi Krista, miten surullista. Lämmin osanottoni. Mietin yhtenä päivänä, ettet ole julkaissut facessa mitään pitkään aikaan. Olen seurannut hienoja iloisia kirjoituksiani mielenkiinnolla. Surun vuosi on raskas, mutta onneksi sinulla on tukena rakastavat läheiset.

Vastaa käyttäjälle Kirsti From Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *