Ajoittain, säännöllisen epäsäännöllisesti, tulee niin käsittämättömän vaikea olo. Yks kaks yllättäen, mutta vielä niin valtavan usein. Tulee olo, ettei tämä ole totta. Sydän väittää, toivoo ja epätoivoisesti uskottelee, että asiat olisivat toisin. Sydän antaa unohtaa totuuden, mutta järki herää nopeasti vakuuttelemaan muuta. Se alkaa armotta jahtaamaan mieltä toisenlaisella totuudella. Jäkättää olkapäällä, että usko jo, päästä irti, takaisin ei ole paluuta, se on loppu. EI ENÄÄ KOSKAAN!

On niin armollisia ajoittain tuudittautua ajatukseen, että siellä hän vielä elää. Asuu ja puuhailee yksiössään Myyrmäessä, Vantaalla, tapaa kavereitaan, tekee sitä mitä nuoret aikuiset tekevät. Hetkeksi valtaa hyvä olo, hymyilenkin.

Sitten kupla puhkeaa. Tajunta lyö totuuden pöytää. Daniel ei kulje enää mitään katua pitkin, eikä tee mitään ystävien tai minun kanssani. Ei missään eikä enää koskaan. Hän ei ole enää koskaan soiton tai automatkan päässä. Hänen äänensä ei raikaa kavereitten kanssa iloitessa kesäterassilla, ei uimarannalla tai moottorihallilla. Katseeni ei enää koskaan kohtaa hänen ruskeita, valtavan kauniita ja syviä silmiä, Daniel ei erotu enää tuttuna hahmona väkijoukosta. Koskaan hän ei enää soita ovikelloa, ilmesty eteiseen. Hän ei enää lähesty se valloittavan innokas ilme kasvoillaan, kun oli jotain uutta ja jännittävää kerrottavaa tai hauskaa odotettavissa. Ei enää koskaan.

”En pääse enää ikinä kanssasi laivalle, en reissuun, en retkelle.
Mutta olen mukana myös viimeisellä matkallasi.
Kuljemme yhdessä, vierekkäin, mutta eri puolella rajaa.

Edes se raja ei meitä kokonaan pysty erottamaan.

Liiaksi kyllä.

Tämä tunnelma toistuu ja toistuu ja yritän sitä sanoittaa niin itselleni kuin sinulle. Ymmärtää ja ottaa opiksi. Elämä on laittanut raa’an rehellisesti katsomaan totuutta silmiin. Tunnistamaan ne hetket menneessä, jolloin olisi toivonut toimineeni toisin, vähintäänkin olemaan enemmän läsnä. Tai kohtaamaan ne tuokiot, joiden jälkeenpäinkin olisi toivonut kestävän pidempään. Lisäksi olen kuvien kautta löytänyt niitä asioita ja tekemisiä, joista olisi pitänyt pitää lujemmin kiinni. Traditiot ja tavat, joita nyt ikävöin.

Haikeana olen joutunut luopumaan paljosta. Luulin, että tuomio tulisi taivaan portilla, mutta helvetti se löytyy maan päältäkin. Menetetyt hetket! Tunnistatko sellaisia oman elämäsi muistojen kelalta?

Se, ettei mennyttä saa enää koskaan takaisin, on elämää. On paljon asioita, jotka ovat nyt kuvissa ja muistissa kaunis muisto vaan. Tulevaisuus tuo tullessaan uutta ja täyttää tilan toisenlaisella arjella. Ennen uusi oli jännittävää, edessä olevaa odotti kaikilla aisteilla. Täysi-ikäisyyden saavuttaminen, oma koti, häät, lasten syntymät, tässä lueteltuna vain muutamia, niitä suurimpia mainitakseni. Joitakin elämän vaiheita olisi halunnut nopeuttaa tai hypätä yli, mutta niin onnekas olen, että suurin osa menneestä ovat valtavan onnellisia muistoja. Mutta m-u-i-s-t-o-j-a, miten jo olenkaan sanaan muisto, kyllästynyt. Muistot eivät korvaa taakse jäänyttä elämää, lämmittävät hetken, mutta en minä halua olla mummo keinutuolissa muistelemassa menneitä. Minä kannan mukanani arvokkainta lastia ja menen eteenpäin. Joskus pienin askelin, joskus teen harppauksen, mutta muistoihin en jää kiinni, vaikka ajoittain muistelisinkin.

Tiedätkö mitä tarkoitan?

Niitä Ei Enää Koskaan -asioita alkaa kertyä vuosien varrella yhä enemmän ja enemmän. Osa näistä asioista ovat sellaisia, että tietää ihan varmuudella, ettei niitä enää koskaan ole tai tapahdu: en enää koskaan saa lastani viereeni. Mutta sitten on paljon asioita, mitkä ovat jääneet ajan mittaan, hitaasti ja hiljaa taakse. Aavistelemme, että ehkä enää nuo ajat, puuhat tai ihmiset ovat taakse jäänyttä elämää, mutta se, että ne ovat myös jollain tavalla halutessamme vielä uusittavissa ja palautettavissa, lohduttaa.

Vaikka tiedämme ja tunnistamme elämän ja hetkien ainutkertaisuuden, miten vähän osaammekaan hyödyntää sitä. Kuinka paljon silti tuhlaamme aikaa turhaan.

Tähän loppuelämäni osioon, on se sitten lyhyt tai pitkä, lisään valtavasti tarkkaavaisuutta. Pidän tutkaa päällä ja antennit ylhäällä. Nostatan intuitioni volyymiä merkittävästi. Teen asioita, jotka tuntuvat hyvältä ja jotka luovat ympärilleen hyvää. Poistan tarpeetonta, yritän vuorata arkeni merkityksellisyydellä. Ja pitää suunnan oikeana. Minulle oikeana.

Koskaan enää en saa tästä hetkestä kiinni, mutta sekin on elämää ja ok. Varsinkin, jos elin, tunsin, haistoin ja maistoin tuon hetken niin täysilllä kuin osasin. Osasin olla juuri siitä hetkestä kiitollinen ja ymmärtää kuinka usein me ollemme jonkin niin AINUTKERTAISEN äärellä! Enempää ei kai kukaan voi tehndä.