Tähän kirjoitukseen inspiroi Cloetta Suomi Oy:n uutuustuotteita sisältänyt ja makeannälän selättänyt makeislähetys, siispä lienee syytä alkuun kirjata näin: #prlahja #mainos. Ja nyt, eiköhän aloiteta aikamatka karkkipäivien kulta-aikaan!

Kuka muistaa 70-80-luvun lauantain karkkipäivät?
M – I – N – Ä ainakin! ! ! Ja hyvin muistankin moisen viikon kohokohdan.

Karkkipäivien makumuistot ovat vielä kymmenien vuosien jälkeenkin niin vahvoina mielessä, että mustan karkin tuoksu nenässä ja maku kielellä ovat varsin todentuntuisia ihan vain kuvitellessakin. Merkkarit, Lätkäliigakarkit, Lauantaipussi sekä lakupötköt olivat minun karkkipäiväni klassikkoja ksylitol-Jenkin lisäksi.

Hammaslääkäriliitto kannusti 70-luvalla vahvasti karkkipäivään ja näin ollen minulla ja muilla tuon ajan makeannälkäisillä lienee muistoja lauantaista, jolloin sai tarttua kaupan oven kahvaan ja pyöriä karkkihyllyllä tehden suuria päätöksiä.

Karkkipäivän tarkoitus oli rajata makean syöntiä ja näin ehkäistä reikiä hampaissa. Lauantaipäivän päätteeksi pestiin hampaat vieläkin huolellisemmin ja ksylitol-purukumilla katkaistiin happohyökkäys niin ruokahetkien kuin herkuttelujenkin jälkeen.

Karkkipäivälle oli myös vastustusta. Koettiin, ehkä oikeellisestikin, että pitkä odotus saa makean himon vain kovemmaksi ja tekee päivästä merkityksellisemmän. Tutkimusten mukaan myös lapset, joilla oli karkkipäivä, saivat loppujen lopuksi enemmän sokeria kuin ne lapset, jotka saivat makeaa pienemmissä määrissä, mutta useammin. Tämä tutkimus tosin sai myös kritiikkiä, sillä siinä ei oltu pystytty rajaamaan sokerin saantia karkin ja muiden herkkujen välillä.

Ei minusta kuitenkaan, karkkipäivän kasvatista, tullut sokerihiirtä. Saattaapi siis olla, että yltiöpäinen makean himo tuli taltutettua ja näin kohtuus kaikessa, toteutuu aikuisiällä myös namien kohdalla. Tai sitten siihen auttoi se, ettei meillä oltu jyrkkiä ja joustamattomia minkään säännön kohdalla. Meillä oli molempia: niin karkkipäivä, kuin niitä satunnaisia herkkuhetkiäkin.

Jälkikäteen tuntuu, että 70–80-luku oli jokseenkin kasvatusvalistuksen ja ohjeistusten kulta-aikaa. Muistan lukuisia varoituksia ja kampanjoita, vaikka olinkin vasta lapsi. Esimerkiksi vessan seinällä oli monella tämän ajan lapsella ehkäpä neuvolasta saatu hauska, pyöreäkasvoisen ja kipparilakkisen pohjan kuva, jolla oli leveä hymy ilman hampaita. Jokaisen hampaiden pesun jälkeen tarralevystä sai ottaa yhden valkoisen muotoon leikatun tarrapalan ja täydentää sillä hymypojan hammasrivistöä. Miten hauskaa ja palkitsevaa tarrahampaita olikaan liimailla harvahampaan suuhun.

Valistuksen lisäksi varoiteltiin kovasti. Oli hammaspeikkoja ja vaara tukehtua merkkariin. Coca-Colan juominen syövytti hampaita jopa niin, että urbaani legendan mukaan hammas katosi kokonaan, jos sen jätti yöksi kolalasiin. Niin hurjalta se kuulosti, että kun maitohampaani menetin, laitoimme keittiön pöydälle lasillisen Cola-Colaa ja pudotimme etuhampaani mustaan liemeen. Tämä oli niin jännittävää, että olin valmis uhraamaan hammaskeijulta hampaanvaihdossa yleensä saamani rahat. Kokeilin silläkin uhalla, että kolalasiin pudotettu hammas tosiaan kokonaan sulaisi juomaan ja minulla ei olisi seuraavana yönä enää hammasta tyynyn alle laitettavana. Arvaatko, miten kävi? Oliko hammas syöpynyt pois ja lasista kadonnut aamusella, vaiko sainko testin jälkeen vielä hammaskeijunkin vaihtorahan?

Peloteltiin meitä muutenkin. Purukumin nielaisseena sai jännittää, että nytkö se purkkapallo jää sinne umpisuolen mutkaan ja pian olen leikkauspöydällä. Näitä pelotteluita ei onneksi lapsena kauaa jaksanut eikä osannut murehtia, mutta ihan aina, kun purukumi sujahti väärään suuntaan ja kohti mahalaukkua, eikä oikeellisesti purtuna suusta ulos ja roskakoria kohti, seisoin hetken pelosta jäykkänä ja silmät tapillaan, että mitä nyt pääsikään vahingossa tapahtumaan.

Mutta kaikki tämä varoittelu ja pelottelu oli sen arvoista, että karkkipäivä oli arvossaan ja purukumiakin jauhoi erittäin mielellään. Ja niille, jotka vielä tietoisesti tai tietämättään sisimmässään kantavat tätä purukumin nielaisun vaarallisuuden traumaa, Cloettan pehmeän pureskeltavat Jenkki-ksylitolpastillit tuovat helpotuksen. Peppermint, Polka mint, Spearmint ja hopeatoffee pastilliuutuuksilla saa helposti varmistettua ravitsemussuosituksissa suositellun päivittäisen ksylitolmäärän (5 grammaa ksylitolia = 8 pastillia).

Entäs sitten lauantaiset kauppareissut?

Merkkarit ja Lätkäliiga-makeiset olivat lapsuudessani kioskitavaraa ja siirtyivät ruokakauppoihin vasta, kun sinne rakennettiin nyt monen metrinkin pituisia irtokarkkilaareja.

Kioskilta legendaarisia salmiakkiklassikoita sai ostaa 10 pennin kappalehintaan. Muistan, kuinka 10-12-vuotiaana ystäväsynttäreiden yksi parhaista lahjoista oli 10 markalla ostettu Merkkari- tai Lätkäliiga-pussi. Se oli kuin läpinäkyvä pussukka täynnä mustaa kultaa. Siitä jaettiin maistiaiset lahjanavauksen yhteydessä kaikille, mutta sitten pussin suu sulkeutui ja lahja jäi syntymäpäiväsankarin myöhemmäksi herkuksi.

Voin vain kuvitella, kuinka kioskin täti 10 markan setelin nähtyään huokaisi, kaivoi muovilapion ja rupesi kärsivällisesti laskemaan sataa mustaa makeista pussiin. Mikä laskeminen, mutta mitäpä sitä ei hyvän myynnin vuoksi olisi iloisella mielellä tehnyt. Ruuhkahuippuun osuvasta tilauksesta viisastuneena, kioskin kauppias otti muoti-ilmiön huomioon, eikä enää myöhemmin jättänyt karkkisäkkien tekoa ostohetkeen. Hän käytti hiljaiset ja asiakkaattomat hetket laskien Merkkareita ja Lätkäliiga-karamelleja valmiisiin 5 markan ja 10 markan annospusseihin.

Jääkiekosta olen ollut kiinnostunut vain Suomi-Ruotsi-otteluiden verran. Niissä on taikaa, mutta muuten olen rajannut osaltani lajin sohvaperunaseurailun Lätkaliiga-karkkeihin. Pitkään makeisherkkuani sai lapsuudessa vain kurkottelemalla kohti kioskin pientä lasiluukkua markat kädessä, mutta nyt – vihdoin – niitä saa napattua kauppareissulla nopeasti kärryyn yhdellä kädenheilautuksella. Lätkäliigat on pussitettu!

Karkkipäivään liittyi myös viikkorahakäytäntö. Se oli taas niitä oppeja, jossa lapsen piti mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ymmärtää rahan arvo ja opetella sitä vastuullisesti käyttämään. Lisäksi tarkoitus oli opettaa, ettei raha kasva puussa, vaan 5 tai 10 markan seteli piti ansaita sovituilla kotitöillä. Meidän äiti taisi olla liian hentomielinen näissä asioissa ja usein, tekemättä mitään suurta, sain setelin käteen ja sitä kautta omaa rahaa, jonka sai käyttää karkkipäivään tai paikalliseen kemikalioon. Kuka muistaa näitä – joka kylän ostoskeskuksesta löytyviä – aarreaittoja, kemppareita?

Karkkipäivä opetti rahankäyttöä, mutta myös odottamaan. Kaikkea ei pitänyt saada heti ja näin vanhemmat myös välttyisivät karkkikinuamisista arkiostosten lomassa. Näin neuvottiin, mutta tokkopa kiukutteleva lapsi kassajonossa ihan vieras näky silloinkaan oli. Pienen on kun on niin vaikea hahmottaa aikaa – muutaman päivän päästä saapuva lauantai on kuin valovuoden päässä – ja entä, kun vain tekee niin kamalasti mieli.

Millainen on sinun ensimmäinen kauppareissumuisto?

Minä muistan kyläkaupan kassalla istuneen, tupeerattu tukkaisen naisen, joka tuntui olevan korkeammalla kuin kassalle jonottavat – kuin kuningatar valtaistuimellaan. Muistan kassaneidin pitkillä punaisilla kynsillään naputtavan kassakoneeseen hintoja. Ja se soinnikas ’bling’, kun hinnat oli naputettu ja loppusumma tiedossa. Se ääni kun rahalippaan seteliosio aukesi ja tottuneella rahankäsittelytaidolla kassaneiti otti setelini ja antoi kolikoita takaisin.

Kassan edessä vuorollani ojensin nilkkani niin suoriksi kuin pystyin, jotta näyttäisin mahdollisimman isolta tytöltä, mutta myöskin, jotta ulottuisin korkeammalle ja ylttäisin kassaneidin ojentamaan huoliteltulle kämmenelle asti. Meidän kätemme kohtasivat, hymy ja raha vaihtoivat omistajaa ja makeishyllyltä keräämäni saalis oli virallisesti minun. Jännittävän maksutilanteen ohessa, sitä kuitenkin ehti myös ihmetellä niitä kassaneidin valtavan isoja ja näyttäviä korvakoruja, ja korvakorujen painosta viivaksi venyneitä korvalehden reikiä. Korujen painon tunsi pelkällä katseella – pienikin tyttö.

Ja senkin myös muistan, kuinka kaupat olivat kiinni sunnuntaisin, eikä lauantaina voinut siis viivytellä. Kyläkauppa meni kiinni jo klo 13.00 ja ovet avautuivat taasen vasta maanantaina aamusta. Joten jos mieli karamelliostoksille lauantaina, oli syytä olla varhain liikkeellä. Yläasteikäisenä toi helpotusta ja joustoa aikarajaan paikallinen kioski Iittalan ylämäellä, mutta pikkutytölle reissu sinne asti oli vielä ihan liian pitkä ja luvallisen alueen ulkopuolella.

Viidellä markalla sai silloin pastillirasian, karkkipussin ja lakua. Suun täyteen herkkua ja makean karkkipäivän. Eikös samansuuruisella summalla, vain euron yksiköllä, yksi makeispäivä nytkin hoidu mallikkaasti?

Oletko jo maistanut Cloettan tämän vuoden uutuuksia: Kuningatar Choco Aakkosia, Tupla Double Layer White Nougat -suklaapatukaa, Lätkäliiga-karkkeja pussista, Xylitol-Jenkki pastilleita tai Cloettan minipussien valikoimaa? Entä raikasta hengitystä lupaavaa Mynthon-purukumia salmiakin maussa?

Cloettan karkkiuutuuksien maistaminen viilletti minut suoraan lapsuuteni maku- ja makeismuistoihin. Miten kävi sinulle, nousiko mieleen jokin makea muisto? Kerro! Olisi hienoa kuulla sinun karkkimuistostasi!