Suruvuosi

Antakaa lapseni takaisin!

Talo on ihan hiljaa, juuri niin kuin haluan. Suru ja epätoivo huutaa lujalla, sille pitää olla tänä viikonloppuna tilaa.

Ja jos haluan ääntä, tepsuttelen keittiöön ja painan kahvikoneen etulevyn napista. Olen keittänyt tänään jo kahdesti itselleni cappuccinot asettamatta maitotankkia koneen kylkeen. Masiina syöksee vesihöyryä ymmärtämättä muistuttaa minua kiinnittää jääkaapissa olevaa maitosäiliötä paikalleen. Ja sitten se laskee pavuista jauhamansa kahvin kuppiini – ilman cappuccinoon kuuluvaa maitoa. Miten tyhjentävästi kupissani oleva liemi kuvastaakaan olotilaani: JOTAIN MERKITTÄVÄÄ JA TÄRKEÄÄ PUUTTUU!

Maito löytyy jääkaapista, mutta Danielia ei enää ole. Kahvikuppiini saan korjattua maitovaahdon, mutta kuopustani  E N  E  N  Ä  Ä   K O S K A A N saa takaisin. En ymmärrä, enkä tajua. Enkä haluakaan ymmärtää, en halua tajuta. Toistan tuhannen kerran:
A N T A K A A   L A P S E N I   T A K A I S I N  ! ! !

… kukaan ei kuule.

Miten kaipaankaan sinua kainalossa, ihosi tuoksua ja sitä pehmeyttä. Kaipaan, että saisin koskettaa sinua, ottaa halaukseen ja olla päästämättä irti.

Kiivaan viikon, kuukauden ja syksyn jälkeen annan itseni romahtaa. Annan itselleni luvan olla ihan raakana suruni ja tunteitteni kanssa yhden kokonaisen viikonlopun. Tämä viikonloppu on minun omani. Minun ja kuopukseni. Minun ja tyhjän sylini. Minun ja suruni. Olen ollut riittävän urhea ja nyt annan itkun tulla! Jään yksin tahdostani, laitan kaihtimet kiinni ja oven säppiin. Itken ja huudan kivusta, kääriydyn villaiseen torkkupeittoon miettimättä, saanko olla näin: laiskasti, roisisti ja ilman minkäänlaista päämäärää, vain itsesääliin, kipuun ja valitukseen velloutuneena.

Puheliaana ja avoimena persoonana minulle on ollut valtava yllätys, miten vähän haluan tästä kenenkään kanssa puhua. Miten haluan omistaa tämän tuskan itselläni ja kuinka vähän haluan kuulla muista. Olen vasta oppinut, että olen yksin surija. Kun moni kertoo kaipaavansa seuraa ja kuulijaa, minä kaipaan hiljaisuutta ja valkoista paperia, jolle saan purkaa sekavia ajatuksia ja tsunamin lailla päätään nostavia monimuotoisia tunteita. Voin jakaa ajatuksia, mutta mieluiten näin, kirjoittamalla. En halua vaivata ketään, en osaa siirtää murhettani muiden kanssa jaettavaksi. En halua miettiä, olenko suruni kanssa ’tiellä’, vienkö liikaa tilaa. Kun kirjoitan, jää lukijalle oikeus olla lukematta.

Tänä viikonloppuna sallin itku-potku-raivarit, isken nyrkillä rei’än seinään jos haluan, karjun kuin leijona savannilla ja itken kun karjalainen itkijänainen. Syön mitä syön tai olen syömättä, juon mitä juon tai olen juomatta. Nukun päivällä, valvon yöllä. Tai en nuku lainkaan. Olen ihan hiljaa ja välillä päästän suustani alkukantaisen huudon. Itken ääneen ja rumasti. Annan silmieni pöhöttyä kyyneltulvasta, ihon punertua talouspaperilla poskilta pyyhittyjen kyynelvirtojen kuivaamisesta. Avaan padotun surun, vihan, raivon, ikävän niin raa’alla tavalla kun kiltti tyttö vain osaa. Halaan uurnaa häpeilemättä. Rutistan kainaloon Danielin lapsuuden pehmolelun, mustavalkoisen koiran ja makaan kuopukseni entisen huoneen lattialla hänen vanhat, ruttaantuneet kengät jalassani. Olen häpeilemättä juuri niin kuin haluan, teen mitä haluan, ja olen tekemättä mitään. Itken ääneen, hysteerisesti, loppumattomasti,  huutamalla, parkumalla, nyyhkyttämällä ja huokailemalla.

Sillä mikään ei tänä viikonloppuna pidä olla kivutonta, kaunista tai helppoa. Teen surutyötä urakalla, jotta sunnuntaiaamuna pystyisin taas, pikkuhiljaa, kokoamaan itseni yhteiskuntakelpoiseksi. Silloin pesen kasvoni, käyn suihkussa, maalaan naamalleni harhauttavan meikin: kaikki on hyvin, kyllä tämä tästä. Kampaan tukkani ja avaan viestintäväylät. Valmistaudun tulevaan viikkoon tuskastani hetkellisesti tyhjentyneenä, ulkoisesti kokonaisena, sisäisesti tuhannen sirpaleena.

Älä soita, älä laita viestiä. En vastaa, en tule ovelle. Sulkeudun nyt itsesääliin ja ikävään, enkä anna sinun häiritä. Olen yksin omasta tahdostani, pyynnöstäni ja toiveestani. Olen ollut riittävän urhea, riittävän pitkään. Pullotettujen tunteiden pitää antaa myös aika ajoin tulvia ulos.

Ja tärkeintä: älä ole huolissasi! Vaikka minulta on viety K A I K K I, minulla on vielä paljon. Minä suren tänään, huomenna ja vähän vielä sunnuntaina – omasta tahdostani, yksin ja itsekseni, jotta jaksan taas jatkaa. Jotten tulisi tästä kivusta hulluksi, jotten muuttuisi eläväksi kuolleeksi.

Tämän kuvan nimi on M I N U N S U R U. Kasvot hymyilee, voisi erehtyä onnelliseksi. Ryhti on suora, voisi uskoa voimakkaaksi. Mutta mieli on musta, kuin vaatetuksen väri ja mukana kulkee joka askeleella ja joka hetkessä suurten enkelin siipien tavoin poisnukkuneen, äärettömän rakkaan, muisto.

Lue myös: Danielista ei koskaan tullut isää

6 thoughts on “Antakaa lapseni takaisin!

    1. Lämmin kiitos, Jasmin. Et ehkä arvaakaan, kuinka näillä pienillä viesteillä onkaan suuri merkitys. Kiitos – ja lämmintä joulunaikaa sinulle <3

  1. Luen tätä vasta nyt 13.12.2020 Lucian päivän aamuna, valon päivänä 💔. Miten minulla voi olla näin tunneälykäs tytär, sillä omiakin tunteita on osattava, kyettävä käymään läpi pohjamutia myöten. Opetat minulle jotain äärettömän tärkeätä, jota en haluaisi päästä kokemaan ikinä ja kuitenkin tämä on sitä mitä kutsutaan elämäksi.

    1. Kiitos viestistäsi <3. Vaikka tavataankin usein ja puhelimessa puhutaan melkein päivittäin, on ihana saada sinulta näitä kannustavia ja rakkauden täyttämiä kirjoitettuja viestejä. Joskus kirjoittamalla asiat selkeytyvät ja ymmärrys avautuu ihan eri tavalla ja tasolla. Kiitos kun seuraat. Kiitos kun kannustat ja tuet. Rakastan sinua!

Vastaa käyttäjälle Kristalli Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *