Suruvuosi

Amputoitu sydän

”Et sinä voi tehdä noin!”
”Tehdä miten???”, kysyn.
”Lakata elämästä ja vain murehtia”, kuulen äänen luurista.

Käymäni dialogi laittoi miettimään.

Miksi en voi. Voinpa.

Minulta on nukuttamatta revitty rinnasta sydän. Amputoitu raajat. Ja kaulan ympärille jätetty kuristava köysi.

Ei niinkään voisi toiselle tehdä. Eikä saa. Ei niin saa tapahtua.

Mutta niin vain tapahtui.

Kuka tekee niin? Tekee toisin, kun on luvattu ja sovittu. Satuttaa. Lyö rikkinäiseksi. Ihan yhtäkkiä ja yllättäen.

Elämä? Maailmankaikkeus? Universumi? Jumala? Kuolema? Perkele?

Kuka?

Vai oliko syntymäsopimuksessani pieni präntti, jota en ymmärtänyt tai lukenut. Samoin kuin lääketehtaan lupaus korona-rokotteista EU:lle; toimintamme niin ja niin monta rokoteannosta – ja pienellä – jos pystymme. Siellä sentään sopimusta olivat laatimassa ja allekirjoittamassa lakimiehet. Eivät onnistuneet hekään. Allekirjoitettu sopimus jäi näin jälkikäteen arvioituna liian avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi. Miten minun, pienen ihmisen, olisi pitänyt ymmärtää, että elämänpeli voidaan puhaltaa poikki milloin tahansa ja ihan väärässä järjestyksessä. Minulle oli itsestään selvää, että miehet elävät 65 vuotiaiksi ja naiset ehtisivät 74 vuoden ikään. Se oli lupaus. Ja mielestäni sovittu. Kohtuullista oli myös se, että vanhemmat kuolevat ennen poikasiaan. Että täältä lähdetään oikeassa marssijärjestyksessä.

Tai ehkä ymmärsinkin, mutten halunnut uskoa. En halunnut uskoa, että elävältä teurastus kuuluisi minun elämäni janalle.

Kuopukseni kuolema repi rinnastani sydämen. Noutaja jätti kuitenkin verisuoneni pumppaamaan happipitoisia verisoluja keuhkoista kudoksiini, pitääkseen minut nippa nappa hengissä. Pitkittääkseen kärsimystäni.

Kuolema käytti hyväksi herpaantunutta huomiotani. Vei poikani. Vaikka olisin mieluummin ollut tarjolla itse. Olisin lähtenyt viikatemiehen matkaan hetkeäkään empimättä, jos olisin saanut valita. Poikani puolesta.

Nyt se, kuolema, nautiskelee suunnattomasta surustani. Vai onko se jo siirtynyt jotain toista piinaamaan. Jättänyt minut oman piinani pyöritykseen. Matkannut ehkäpä Koskelaan. Sitä en olisi kyllä toivonut. Kukaan ei halua tällaista edes pahimmalle vihamiehelleen. Silti kauheuksia tapahtuu.

En voi edes lukea Koskelan tapauksesta. Pelkät uutisoinnit saavat voimaan ihan fyysisestikin pahoin. Voin vain kuvitella Koskelan uhrin läheisten tuskan määrää. ”Elämä on suistunut raiteiltaan”, luki yhdessä otsikossa. Pelkästään lapsensa menettäminen on kamalinta mitä voi äiti ja isä kokea, mutta miten ihmeessä voi ikinä päästä sinuksi tuollaisen tapahtuneen julmuuden kanssa.

Ei mitenkään. Vaikka olen kokenut lapsen menettämisen tuskan ja elänyt siinä tapahtuneesta lähtien, Koskelan tragedia on täysin käsittämätön. Se on vailla minkäänlaista inhimillisyyttä. Syvästi surren ja tuntien suurta voimattomuuden tunnetta, lähetän empatian lämpimiä väreitä ja syvän osanottoni muille lapsensa menettäneille.

Tietäen, ettei se mihinkään riitä.

*

Lue myös kuinka viime viikolla pelon sekaisin tuntein mietin totuutta ja sen kertomista julkisesti. Sinä armahdit, sanoit ja kirjoitit, ettei tarvitse kertoa, jos en ole vielä valmis. En ehkä ole, mutta olisinko koskaan. Ja jo hetken on tuntunut siltä, että asiasta kasvaa sisinpääni turhaan pelon sekainen möykky. Kirjoitan siis, koska tunnen, että se on minun väyläni purkaa tunteita.

Huudan yhä, ääneen ja pääni sisällä: Antakaa lapseni takaisin. Näitä ja muita suruvuoteni kirjoituksia löytyy blogistani Suruvuosi-välilehdeltä. Kiitos kun seuraat, komentoit ja lohdutat. Olet minulle tärkeä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.