Arkea ja juhlaa

Pyhäinpäivän kuolemanpelko… ja mitä olen unohtanut kysyä?

Uunon ja Tyynen, Martan, Lorenzon ja Lolon sekä Einon muistolle. Ritvaa ja Aria unohtamatta. Isovanhempiani, eno ja mieheni isä, lasteni isovanhempia.

 

Elämä on ollut minulle lempeä. Vaikka jokaista poismenoa on kovasti surtu, lähtenyttä ikävöity ja kyyneleitä heitä muistellessa vuodatettu, on siirtymiset tästä elämästä tuonpuoleiseen tapahtuneet luonnonmukaisessa järjestyksessä. Suvun vanhimmat.

Kuvassa karjalalaiset isovanhempani isäni puolelta. Uuno ja Tyyne, isäni Lauri, nykyään meille kaikille Vaija, tätini Liisa ja sylissä Jaakko.
Kuvassa isäni (meidän Vaija) ja hänen sisarukset Jaakko ja Liisa.

 

Helpolla en tunne kuitenkaan päässeeni. Kuolemanpelko on varjostanut aikuiselämääni (ja osin toki myös vahvistanut minua ihmisinä) esikoisen syntymästä asti. Silloin kun olisi pitänyt olla uuden elämän euforiasta täydellisen sekaisin, kuuden kuukauden kohdalla, elämän rajallisuus iski päin kasvoja.

 

Kuolemanpelko kaappasi helmoihinsa niin tiukasti, että sen vahvassa otteessa vauva-arki värittyi ja se vaikutti arkeen ja elämään vielä vuosienkin jälkeen paljon. Viisi ensimmäistä syntymäpäivää vietin kouriintuntuva pelko sydämessä, että se voi olla viimeinen. Niinhän se on, perinteisellä mallillakin, mutta lapsen vakava sairaus tekee siitä merkittävästi tuskaisemmin tietoiseksi. Vasta kun viisi vuotiaana lapseni kirjattiin parantuneeksi ja hoidot loppuivat, alkoi hidas toipuminen peloista. Pikku hiljaa – vuosi vuodelta – käsinkosketeltava pelko pehmeni melkeinpä vain vuosittaisilla seurantakäynneillä sydämen kouraisuiksi ja hengityksen salpaajaksi.

 

Eilen vierailin rakkaan ja minulle niin tärkeän isäni luona. Äiti muistuttaa aina kohdatessamme, että isän elämänlanka on ohut. Kuuntelen, mutta tiedän ja tiedostan asian ilmankin. Muistutus kirvoitti kuitenkin kysymään itse päähenkilöltä, soitanko liian harvoin tai toivoisitko että vierailisin useammin? Isä tuntui olevan tyytyväinen. Minäkin myös. Olen kertonut kuinka tärkeä ja rakas hän on. Ja tiedän, että isä tietää sen.

 

Uskon myös, että olemme puhuneet tärkeistä asioista paljon. Isän lapsuudesta, vanhemmista, opinnoista, matkoista, elämästä yleensä, hänen sairastumisesta. Kirjoituksen opinnoissa kirjoitin isästäni omaelämäkerran. Muutamien sivujen pituisen, mutta siihen tuotokseen sisältyi paljon kuuntelua, monta tarinaa, monta yhteistä lämmintä hetkeä menneitä muistellessa.

 

Mietin kuumeisesti mitä haluaisin isältä kysyä, jos toista tilaisuutta ei enää tulisi. Unohdanko jotain todella tärkeää? Mitä saattaisin pohtia, mitä murehtia, mitä todeta hukatuksi hetkeksi, silloin kun toinen ei olisi enää vastaamassa ja läsnä?

 

 

Yksi kysymys tuli enää mieleen, jokseenkin henkisesti raskaan päivän jälkeen:

 

”Oletko sinä pettynyt lapsiisi?”

 

Ja isä vastasi.

 

 

Olenko kuitenkin unohtanut jotain? Jotain mitä pitäisi tehdä tai tiedustella?

Mitä kaikkea sinä kysyisit, jos tietäisit, että kysymyksesi olisivat viimeisiä?

Lue myös Isintyttö isin luona

Kristallin kirkkaasti -bloggari on mukana #NaBloPoMo18 ja #bloglikecrazy -haasteissa.

 

Please follow and like Kristallin kirkkaasti:
0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *