Torstainen puhelinsoitto toi ilosanoman. Kutsun pieneen suureen seikkailuun Lapinjärvelle.
Jotta voi lähteä, pitää koti olla kunnossa. Ainakin jokseenkin. Pilkun viilaaja en ole, mutta kun tavarat ovat paikoillaan, pinnat puhtaana pölystä ja lattian nurkat enimmiltä villakoilta pelastettu, lähtö helpottuu. Ja onhan se mukava tulla kotiinkin, jos eteisestä pääsee kulkemaan ilman estejuoksua kenkäparien yli. Päästäkseni siis seikkailuun, kaupunkikoti on laitettava kuntoon.
Olen motivaatiosiivoja. Minulla ei ole viikkoaikataulua, vaan tartun harjan varteen kun siihen tulee into. Se saattaa olla vieraiden saapuminen kyläilemään, nuohoojan ennakkoon sovittu käynti tai tuo matkalle lähtö. Silloin siivoamisen inho tai rutiinihomma-angsti kaikkoaa ja kukaan ei minua pidättele. Ei edes kellotaulun mahdolliset myöhäisillan lukemat. Luuttu heiluu ja tavarat löytävät paikkansa. Vähintään vaatehuoneesta.
Minä olen niitä, joka voisi jonottaa ilmaista ämpäriä. Tunnustan. Ja vannon siihen perään, etten olen siinä jonossa kuitenkaan koskaan seissyt – ei ole ollut aikaa. Tai tilaisuutta. Mutta käsi kahmii ilmaistuotteita ja ilahdun suunnattomasti pr-lahjoista, joista joistakin jo saadessani tiedän, ettei ne pitkäksi iloksi riitä. Rakastan naapurini tuomia vaatesäkkejä (no niitä rakastaisi kuka tahansa, sisältö on aina uskomattoman ilahduttavaa. Hyvää, puhdasta, laadukasta, merkkituotteita, joskus hintalappukin heiluu vielä vaatteen kainalossa). Vaikka oma vaatekaappini pursuaa rätei ja lumpui, ei vaatteita tunnu koskaan olevan liikaa. Luopumisen harjoittelu on vielä käynnissä. Hamsteriluonteiselle pitkä on opin tie.
Karsiminen on vaikeaa, mutta muutaman täyttyneen ’give away’ -kassin jälkeen, olokin on kevyempi. Kun tavaraa, vaatteita – kaikkea ylimääräistä – on nurkat täynnä, pitää harjoitella turhasta luopumista. Maisteri olenkin jo muutamissa asioissa. Rikkinäinen on helppo heittää roskiin. Naarmuinen, kolhuinen on jo aikansa palvelut lentää kaaressa roskakoppaan, sillä rikkinäisissä tavaroissa on vain niin paljon negatiivistä energiaa. Vaivatonta on heittää uusikin tuote, jos siinä on reikä, se on förbi.
Haastetta tuokin sitten täysin käyttökelpoiset tavarat, jossa ei ole mitään vikaa ja on ’ihan kiva’. Jos siihen lisätään vielä muistoja, on melko varmaa, että ihankiva-tuote pyörii kaapissa vielä useamman vuoden. Käyttämättömänä. Ihan kiva ei riitä.
Muistoille on oma laatikko ja käyttötavara – ehjä ja hyvä – saa marssia matkoihinsa, jos se ei tuota käyttäessä hyvää oloa. Jos se ihankiva-paita ei vain päälle puettaessa tunnu omalta, on aika laitaa paita kiertoon. Kysymys, tuleeko käytöstä hyvä olo vai käytänkö sitä vain huonosta omastatunnosta (pitää käyttää, kun se on olemassa), on auttanut jokseenkin luopumisessa. Ilahdunko, kun näen tavaran tai vaatteen vai huomaanko huokaisevani, että vitsi mitä tuollekin tekisi? Pitääkö vai heittääkö pois? Silloin heitän pois.
Sammakkoa en heitä pois. Se ei ole minun tyyliä ja joutuu aika ajoin kaappiin lepäämään, mutta joka kerta kun minä näen sen hymy nousee huulille ja tulee hyvä mieli. Muistot esikoisen lapsuudesta ja hänen innostuksestaan sammakoihin kirii mieleen. Innostus kurnuttajiin meni ohi, mutta jätti jälkeensä useamman aiheeseen liittyvän rakkaan muiston. Sammakko siis jää.
Tavarat paikoillaan, pinnat tyhjänä turhasta, imuroitu, tiskattu, pyyhitty pölyt, lattia pesty. Matot roikkuu mattotelineellä ja saa siellä roikkuakin. Sisään on tulemista vasta mattolaiturin kautta. Ehtisikö merenrantaan jo huomenna? Vai tulisiko kesäsade ja huuhtelisi matot puhtaiksi…
Yhdestä kulhosta löytyi pääsiäisestä virpomisvitsan pehmeä pajunkissa ja jostain lattian kulmasta muutama neulanen. Liekö joulusta asti piilossa odottaneet tätä minun suurempaa siivousmotivaatiota.
Ja jottei kenellekkään tule väärää kuvaa siivoussaavutuksistani, tunnustan, että vielä olisi edessä yläkerta. Argh. Näin siivouspäivinä 100 neliötä riittäisi vallan mainiosti, arkikäytössä on tietenkin mukava kun on tilaa vähän enemmän… muttei just nyt.
